Oliko oopperalla natsiyhteyksiä?

Ainoa kansallissosialistista Saksaa palvelleen säveltäjän ooppera Suomalaisessa Oopperassa oli Musta Pekka. Kuten kuvasta näkee, sillä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä natsiaatteiden kanssa. Allaolevasta linkistä puolestaan voi kuunnella näytteen tästä aivan mainiosti sävelletystä lastenoopperasta:

 https://www.youtube.com/watch?v=JnqF79YikXs

Veijo Murtomäki käsitteli tänään Helsingin Sanomissa Suomen musiikkielämän natsiyhteyksiä. Suomalaisen Oopperan osuudesta kiinnostavassa artikkelissa ei puhuttu. Syy on yksinkertainen: silloisen Suomalaisen Oopperan toimintaan politiikka ja sota vaikuttivat lopulta melko vähän.
Kansainvälisiä laulajavieraita tietysti tuli sodan aikana jo matkustusongelmienkin vuoksi lähinnä vain Saksasta, mutta heitä oli kuultu jo ennen Hitlerin aikaakin. Sodanaikaiset vierailijat olivat muuten saksalaisen oopperataiteen parhaita kykyjä kuten Gerhard Hüsch.
Ohjelmistosta puuttuivat venäläiset oopperat ja baletit talvisodan alusta vuoteen 1945, mutta mitään erityistä saksalaisen oopperan tulvaa ei koettu. Parin teoksen kohdalla ajan henki sentään näkyi. Saksassa suosittiin helppotajuisia ja kansanomaisia oopperoita ja sitä lajia pääsi suomalainen yleisö kokemaan teoksessa Ero-veijari. Helmikuussa 1942 oopperassa nähtiin ooppera Enoch Arden, jonka säveltäjä Ottmar Gerster oli tehnyt myös propagandatarkoituksiin soveltuvia lauluja.

Yksi kansallissosialistisen Saksan suosikkisäveltäjiä oli Norbert Schultze. Hän oli säveltänyt ennen sotaa kansainvälisen hitin Lili Marleen ja sodan aikana hän sävelsi progandaministeri Goebbelsin tilauksesta sellaisia lauluja kuin "Von Finnland bis zum schwarzen Meer" ja "Panzer rollen in Afrika". 

Suomalainen Ooppera otti 1942 ohjelmistoon Schultzen oopperan Musta Pekka. Schwarzer Peter ei kuitenkaan ollut missään mielessä propagandaa. Vuonna 1936 sävelletty ooppera oli tarkoitettu koko perheelle, ja sopisi edelleenkin täydentämään kovin niukkaa lastenoopperatarjontaa. Testamentissaan Norbert Schultze puhdisti maineensa, sillä hän määräsi kaikkien Mustan Pekan ja muiden natsiaikaisten teostensa tulot annettavaksi Saksan Punaiselle ristille.

Mitä tein tänään?

Nenän partituurista avautuu ainutlaatuinen roolilista, joka huvittaa kuulijaa mutta tuottaa harmaita hiuksia roolittajalle ja myös sille, joka joutuu tästä tekemään selkeän version käsiohjelmaan. Rooleja on 78, ehkä. 

Kun kerron komealta kalskahtavan tittelini "päädramaturgi", minulta kysytään mitä se tarkoittaa. Siihen on osaa vastata. Ehkä sitä selventää kuvaus tavanomaisesta työpäivästä.
Aamulla ennätin päivittää oopperan Indigo esittelytekstiä saatuani uutta tietoa sen musiikista. Apocalyptican soittajien Perttu Kivilaakson ja Eicca Toppisen säveltämä ja Jaakko Kuusiston orkestroima Indigo saa kantaesityksensä tammikuussa, ja nyt jo pitäisi pystyä kuulijoille kertomaan millainen se on. Kuva täsmentyy koko ajan, mutta vasta kun harjoitukset alkavat, kuullaan mistä tässä on kysymys. Se juuri on kiehtovaa kantaesityksissä. Vanhojen klassikkojen esittäminen olisi tietysti oopperataloille turvallisinta. Jos niin olisi ajateltu aina, olisi jäänyt syntymättä monta oopperaa, jotka nyt ovat klassikoita.
Seuraavaksi oli vuorossa palaveri, jossa pohdittiin viestintää. Siitä en kerro enempää, sillä kaikki työelämässä mukana olevat tietävät, millaista kokouksissa on.
Palaverin jälkeen selvittelin pian julkistettavaan tilausteokseen liittyviä seikkoja ja havaitsin, että se on ainakin yhdeltä ominaisuudeltaan ensimmäinen laatuaan. Siitäkään en voi kertoa enempää, mutta ensi viikolla saatte lisää tietoa.
Välillä kirjoitin käsiohjelmatekstiä Mahlerin toiseen sinfoniaan ja suomensin kuoron viimeisessä osassa laulamaa tekstiä. Siinä on joitain erinomaisen hankalia kohtia, mutta olen pyrkinyt kääntämään näitä itse osittain aivan itsekkäistä syistä: tällä tavalla pääsen parhaiten teokseen sisälle.
Seurasi suunnittelukokous tulevasta teoksesta, jonka olen kirjoittanut ja myös ohjaan. Nyt on valittava vielä kahden erilaisen lavastusratkaisun välillä, ja ratkaisuun vaikuttaa tässä tapauksessa myös esityksen tilaaja. Lopullinen valinta jäi vielä tekemättä.
Palaverista palatessa poikkesin katsomossa seuraamassa Christinen ja kummituksen laskeutumista oopperan kellarikerroksen maanalaiselle järvelle ja vakuutuin visuaalisuudesta.
Otin kantaa siihen, mitkä Nenän roolimistä julkaistaan verkkosivuillamme. Päädyin kollegojen kanssa siihen, että julkaistaan kaikki. Niitä on jonkun laskelman mukaan 78. Mukana on myös sellainenkin rooli kuin "ei kukaan".
Parantelin hiukan käsikirjoitusta ja keksin loppuun paremman käänteen. Ja kun saan tämän blogin kirjoitettua, tehokasta työaikaa on jäljellä vielä tunti. Katson ikkunasta, taivaalla on vain ohkaisia pilviharsoja siellä täällä, joku makaa nurmikolla aurinkoa ottamassa, pari ihmistä pelaa mölkkyä, lokit ovat iltapäiväkävelyllä. En kaipaa sinne. Olen mielelläni työssä. Onkohan tämä normaalia?

Talo täynnä toimintaa

"Tässä vaihtuu vire kuin Voitto Hellsténillä, muistaako kukaan?" Leif Segerstam kysyy. Kukaan ei muista pikajuoksijasuuruuden loppukirejä, mutta se ei haittaa, Segerstam osaa kyllä verbalisoida temponvaihdokset monella muullakin tavalla. Jossain kohdassa uusi tempo on jo salaojitettu, toisessa paikassa taas sen pitää mennä verenkiertoon eikä saa olla kuin militäärirumpali.
Kuuntelin hetken, miten Leif Segerstam aloitti Brittenin War Requiemin harjoitukset orkesterisalissa. Sen jälkeen siirryin päänäyttämölle, jossa harjoitellaan Oopperan kummitusta. Ennätin sopivasti kuulemaan kuoron osuutta. Onkohan yhdessäkään aiemmassa Oopperan kummituksen lukuisista tuotannoista päästy kokemaan sellaista sointia, jonka taitava ammattimainen oopperakuoro saa aikaiseksi?
Seuraavaksi olisin voinut siirtyä johonkin balettisaleista, joissa harjoitellaan Kaunotarta ja hirviötä, peräti neljässä salissa samaan aikaan. Tai olisin voinut edetä oopperan harjoitushuoneisiin seuraamaan miten valmistetaan oopperaa Nenä.
Tästäkin käynee jo selväksi, että oopperatalo on täynnä toimintaa aamusta iltaan. Silti aina joskus törmään käsityksiin, että oopperatalo on vajaakäytössä. Yleispn puolelta siltä voi näyttääkin, sillä nyt esityksiä ei vielä ole päänäyttämöllä eikä niitä talvikaudellakaan ole läheskään joka ilta.
Esitystoimintakin on silti jo käynnistynyt. Orkesteri soitti Espoossa torstaina ja Lahdessa perjantaina. Tämän viikon perjantaina Helsingin Juhlaviikoilla esitettävässä Brittenin suurteoksessa War Requiem esiintyvät Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro. Esityksen voi muuten nähdä suoratoistona Ylen nettisivujen kautta maailmanlaajuisesti. Espoon konsertti taas radioitiin perjantaina. Jos ette sattuneet kuulemaan, se on kuultavissa vielä Areenassa:

http://areena.yle.fi/1-2864835

Atomipommi oopperan aiheena

Mitä aikansa älykkäimmät tiedemiehet ajattelivat 70 vuotta sitten, kun heidän luomansa pommi räjähti Hiroshimassa? Robert Oppenheimerin roolissa vuonna 2011 Jaakko Kortekangas. Kuva Heikki Tuuli. 

Atomipommi ei kuulosta oopperan aiheelta. John Adamsin ja Peter Sellarsin käsissä sen kehittämisestä syntyi kuitenkin yksi 2000-luvun ajatuksia herättävimmisä oopperoista, Doctor Atomic. Dokumenteista taitavasti rakennetussa teoksessa seurataan Robert Oppenheimerin ja muiden atomipommin kehittäjien elämää ennen koeräjäytystä. Mikä olikaan tieteentekijän vastuu, kun oltiin vapauttamassa aivan ennennäkemättömiä voimia?
Robert Oppenheimer tiedosti ongelman. Näin hän sanoi 1965: "Muistin säkeen hindujen Bhagavad-Gitasta. Tehdäkseen Prinssiin vaikutuksen Vishnu ottaa monikätisen muotonsa ja sanoo: nyt minusta on tullut Kuolema, maailmojen tuhoaja. Luulen että me kaikki ajattelimme niin."
Oopperan parissa olen joutunut perehtymään mitä erilaisimpiin aiheisiin. Doctor Atomic oli aivan erityislaatuinen kokemus, sillä vasta sen yhteydessä tutustuin tarkemmin valtavaan Manhattan-projektiin ja ydinfysiikkaan. Opin että atomipommin valmistaminen on periaatteessa helppoa, jos vain saa käsiinsä riittävän määrän rikastettua uraania. 

Ennenkuin pommi valmistui, tarvittiin valtava määrä työtä. Yhteensä jopa 130 000 ihmistä työskenteli atomipommin parissa eri puolilla Yhdysvaltoja. Ja 6.8.1945 kaikki oli valmista. Tinianin lentokentältä nousi varhain aamulla B 29 -pommikone. Muutaman tunnin kuluttua Hiroshiman yllä leimahti. 75 000 ihmistä kuoli hetkessä.

Apua, jouduin ohjaajaksi!

Työpöytä täyttyi luonnoksista yhden suunnittelupalaverin aikana. 

Apua, jouduin ohjaajaksi! Vai pitäisikö tässä tapauksessa esiintyjien ja yleisön huutaa apua.
En voi vielä kertoa tarkemmin, mistä on kysymys. Sen voin kuitenkin paljastaa, että olen tässä tuotannossa sekä käsikirjoittajana että ohjaajana. Nyt pääsen siis ensimmäistä kertaa kokemaan esityksen syntymisen aivan alusta loppuun.
Olen ollut Kansallisoopperassa jo kolmella vuosikymmenellä ja niiden aikana olen tehnyt melkein kaikkea. Laulamaan, tanssimaan tai soittamaan minua ei sentään ole pistetty, mistä yleisö on oopperan johdolle ikuisesti kiitollinen, mutta monessa muussa roolissa olen ollut. Nyt debytoin sitten myös ohjaajana. Oletatte nyt varmaan, että joku kykyjenetsijä on viimeinkin huomannut sisälläni piilevän ohjaajan ja ympäripuhunut Kansallisoopperan johdon antamaan minulle tilaisuuden näyttämön haltuunottoon ja koko oopperataiteen uudistamiseen. No ei, ratkaisu oli käytännöllinen. Osoittautui luontevimmaksi, että hoidan esityksen loppuun asti, koska kirjoittajana tunnen parhaiten omat suunnitelmani ja koska kahden laulajan esityksessä on kestoa vain alle puoli tuntia.
Hetki sitten päättyi suunnittelupalaveri lavastaja ja pukusuunnittelija Anna Kontekin kanssa. Tunti oli täynnä ehdotuksia, ideoita, luonnoksia, mielikuvia ja innostusta. Ensimmäiset suunnitelmat tehtiin keväällä, ja yhteistyö on sujunut mainiosti. On innostavaa vaihtaa ajatuksia sellaisen lavastajan kanssa, joka varmasti tietää, mikä toimii ja mikä ei. Koko teoksen idea on jossain määrin uudenlainen, joten miettimistä ja suunnittelemista tässä on molemmilla. 
En nyt vielä kerro tämän enempää. Voin vakuuttaa, että tulette kyllä tässä blogissa kuulemaan tuotannosta aivan kyllästymiseen asti. Sen verran voin paljastaa, että yleisö tulee olemaan poikkeuksellisen vaativaa.

Hyvästit Ringille

Tokion New National Theatren sivuilla mainostetaan nyt Reininkultaa. Ensi-ilta on lokakuussa, 19 vuotta Kansallisoopperan ensi-illan jälkeen.

 
"Zurück vom Ring!"
Nibelungin sormuksen viimeiset sanat saa Hagen, joka käskee olla kajoamatta sormukseen. Näitä sanoja teki mieli lainata, kun kuulin että koko Nibelungin sormus myydään Tokioon. Me emme siis enää koskaan näkisi Suomen Kansallisoopperan kaikkien aikojen mahtavinta tuotantoa, joka kaiken lisäksi oli suuren Götz Friedrichin viimeinen Ring-ohjaus.
Mutta saman tien tajusin, että tämä oli paras vaihtoehto. Nyt teosta ei uhkaa romuttaminen eikä unohtuminen varastoon, vaan se pystytään taas esittämään arvoisellaan tavalla. Tosin toisella puolella maapalloa, mutta periaatteessa sen voisi edelleen nähdä.
Minulle Nibelungin sormuksella on aivan erityinen merkitys, sillä tulin Kansallisoopperaan kesken tetralogian toteutuksen, ja Siegfried oli ensimmäinen ooppera, jonka näin aloitettuani tiedottajan ja dramaturgin työn. Se oli käänteentekevä elämys: siis ooppera voi olla jotain tällaistakin, samaan aikaan syvää, näyttävää ja jopa hauskaa. Pääsin mukaan vielä Jumalten tuhon toteuttamiseen ja sain tutustua edes pintapuolisesti yhteen vuosisadan merkittävimmistä oopperaohjaajista. Jumalten tuho merkitsi neljän oopperan sarjan loppua, mutta itselleni se merkitsi koko oopperauran alkua. Hienompaa aloitusta on vaikea kuvitella. Sittemmin koko sarja palasi vielä pariin kertaan, solistit vaihtuivat osittain, mutta yksi pysyi. Matti Salminen Hagenin roolissa opetti paljon siitä, mitä karisma voi vahvimmillaan olla. Salmisen tarvitsi vain olla näyttämöllä, kun huomio jo keskittyi häneen. Ja kun hän alkoi laulaa, Jumalten tuhon valtavat lavasteet tuntuivat tärisevän. Ja niinhän ne sitten lopulta aina hajosivat.
Viime viikolla lähetin sähköpostilla Tokioon Ringin vuoden 2011 esityksemme käsiohjelman. Lavasteet olivat menneet jo aikoja sitten ja kaikki tiesivät, ettei Wagnerin suurteos enää palaa meille. Lopullisesti se kuitenkin tuli tietoisuuteeni vasta kun selasin itse toimittamaani käsiohjelmaa ja tajusin, että seuraavaa kertaa ei enää tulisi, ei koskaan. Hyvästelin Ringin, pidin mielessäni pienen haikean kiitospuheen ja toivotin sille menestystä uudessa kotimaassaan. Painoin lähetä-painiketta. Yksi aikakausi oli ohi.

Sibelius aloitti orkesterin kauden

Muutama sekunti kapellimestari Wille Matvejeffin ja konserttimestari Jukka Merjasen keskustelun jälkeen syttyivät kauden ensimmäiset orkesterisävelet. 

Takana on loma, edessä uusi kapellimestari, ja kun tahtipuikko lyö syyskauden ensimmäisen alaslyönnin, kuulostaa kuin tätä olisi harjoiteltu jo pitkään.
Tottahan suomalainen muusikko ja kapellimestari tietävät, miten Sibeliusta pitää soittaa, ja onhan tämä orkesteri soittanut yhteen jo yli 50 vuotta. Silti jaksan hämmästyä sitä, miten valmista jälkeä syntyy jo ensimmäisellä kerralla.
Sibeliuksen Pelléas ja Mélisanden harjoitus aloitti tänään orkesterin syyskauden. Ensimmäinen esiintyminen on tiedossa jo torstaina, jolloin Espoon tuomiokirkossa soitetaan Urkuyö ja aaria -sarjassa Sibeliusta ja Schönbergiä. 
Sattumaa tai ei, Kansallisoopperan kausi käynnistyy temaattisesti hyvinkin yhtenäisissä merkeissä. Maeterlinckin näytelmä Pelléas ja Mélisande, johon Sibelius sävelsi musiikin, kertoo nuoren naisen ja vanhemman miehen kohtaamisesta ja tietenkin kuvaan tulee myös nuorempi mies. Voiko Mélisande rakastaa häntä suojellutta Golaud'ta vai viekö nuori Pelléas hänen sydämensä? Seuraavaksi palaa ohjelmistoon 22.8. baletti Kaunotar ja hirviö. Ja siinähän nuori tyttö joutuu pohtimaan, voiko hän rakastaa hirviötä, joka kuitenkin on huolehtinut hänestä. Sitten saa ensi-iltansa Oopperan kummitus, jossa nuori Christine joutuu valitsemaan epämuotoisuutensa naamioon peittävän miehen ja komean nuorukaisen välillä.
Kolmiodraama on oopperan ja baletin perusainesta, mutta juuri Kaunottaressa ja hirviössä sekä Oopperan kummituksessa on kyse aivan erityisestä tilanteesta: millainen on rakkauden voima, saako rakkaus näkemään ihmisen todellisen arvon pinnan alla? Siinä kysymyksessä taitaa olla yksi selitys siihen, että nämä kaksi tarinaa ovat osoittautuneet niin elinvoimaisiksi.