Kaikki rakastavat pahiksia

Näin hurja Monostatos nähtiin vuoden 1921 Taikahuilussa, kun Emil Mantila pääsi esittämään pahista.

Baritoni Esa Ruuttunen on ollut yksi Kansallisoopperan parhaita pahisten esittäjiä. Nibelungin sormuksen Alberichistä ja Toscan Scarpiasta tuli hänen tulkitseminaan pelottavan pahuutta tihkuvia hahmoja. Kysyin kerran yleisötilaisuudessa Ruuttuselta, miten hän osaakin esittää niin hyvin tällaisia ilkimyksiä. Ruuttunen vastasi sen olevan helppoa: ei tarvitse näytellä vaan olla oma itsensä.
Kaikki Esa Ruuttusen tuntevat tietävät, että hän siviilielämässä oli äärimmäisen kaukana näistä pahuuden ruumiillistumista, joita hän näyttämöllä tulkitsi. Mutta ehkä vastauksessa oli jotain rehellistä. Kaikki esittävät mielellään pahisten rooleja, sillä niissähän pääsee kaivamaan sisältään jotain perimmäisiä tunteita. Näyttämöllä saa oikein luvallisesti olla sellainen, mitä sivistynyt ihminen ei koskaan voi tosielämässä olla.
Taikahuilua suunnitellessa olen taas kerran huomannut sen vanhan totuuden, että teatterissa ja oopperassa parhaita hahmoja ovat aina pahat tai hauskat henkilöt. Ajatelkaapa vain, mikä hahmo tulee ensimmäisenä mieleen Taikahuilusta? Tietenkin kieroileva Yön kuningatar. Ja toisena muistetaan hupaisa Papageno. Perivakava Sarastro ja hyveelliset prinsessa Pamina ja prinssi Tamino tuntuvat esittävän vain sivurooleja. Taitava esittäjä pystyy Monostatoksena varastamaan show'n, vaikka tällä roistolla onkin vain yksi kunnon aaria.
Kuvitelkaapa mielessänne ooppera, jossa hyveelliset ja onnelliset ihmiset laulaisivat sulosointista musiikkia ja keskustelisivat henkevän kohteliaasti pehmeämuotoisissa lavasteissa ja pastellivärisissä puvuissa kolmen tunnin ajan. Nukahdatte luultavasti pelkästä kuvittelusta. Tällaisesta oopperasta yleisö lähtisi viimeistään väliajalla. Ooppera tarvitsee pahuutta.
Aina pahan ei tarvitse olla laulettava rooli. Esimerkiksi La Bohèmessa pahuus on kylmyyttä, sairautta, köyhyyttä, kuolemaa, joka vaanii kaikkien kauniitten sävelten takana ja kuuluu musiikissa. Ilman pahan läsnäoloa koko teos olisi vain joutavaa hilpeän nuorisoelämän kuvausta.
Pahan voi sentään korvata hauskalla. Koomisessa oopperassa ei välttämättä tarvita ilkeää hahmoa ollenkaan. Taikahuilussa on onnekkaasti tuotu samaan teokseen sekä pahiksia että erinomainen koominen hahmo. Aina se ei onnistu yhtä hyvin. Don Pasquale on erinomaista musiikkia ja periaatteessa hauska tarina, mutta kun koomiseen hahmoon kohdistuu muiden ilkeyttä, katsoja alkaa kokea sympatiaa ja nauru tukahtuu kurkkuun. Koominen ooppera on vaikeampi laji kuin kunnon tragedia. Ainakin niin voisi päätellä siitä, että elämään jääneet oopperakomediat voi melkein laskea yhden käden sormilla.
Kuinkahan pelottavan Yön kuningattaren nyt tekisikään? Ja kuinka ilkeän Monostatoksen? Tällä kertaa onneksi rajoittavana tekijänä on yleisön muutaman vuoden ikä. Nyt pahiksetkin saavat olla pohjimmiltaan ihan kilttejä.

Kirpputorilöytöjä

Ensimmäiset jonottajat tulivat kirpputorille jo kahta tuntia ennen sen avautumista. Parhaista oopperavaatteista käydään kova kilpailu.


Sinne ne menevät, kirpputorille yhden euron hinnalla. Ja aikanaan niitten eteen on nähty paljon vaivaa, kirjoitettu artikkeleita, otettu kuvia, tehty taitto, painettu hyvälle paperille. Nyt edessä on kaksi vaihtoehtoa: myynti alennuksella tai hävittäminen. Kukapa enää haluaisi käsiohjelmaa teokseen, joka on poistunut ohjelmistosta?

Halvalla menee käsiohjelmien lisäksi paljon muutakin. Esimerkiksi viime vuoden balettiseinäkalenterin saa hintaan 0 euroa. Kuten mainostekstissä luvataan, kalenteri on vanhentunut, mutta kuvat eivät. 


Pelkästään oopperakäsiohjelmia olen näiden vuosien aikana toimittanut satakunta erilaista, ja lisäksi tulevat vielä konserttikäsiohjelmat ja toisinaan tekemäni artikkelit balettikäsiohjelmiin. Parhaimmillaan käsiohjelmia tehdessä on päässyt syventymään mitä erilaisiimpiin aiheisiin, kuten Ranskan vallankumouksen historiaan, Rasputinin vaiheisiin, Lähi-Idän tilanteeseen ja atomipommin valmistamiseen.
Joistain teoksista olen kiinnostunut niin paljon, että olennaisen tiedon mahduttaminen käsiohjelmaan on tuottanut vaikeuksia. Kaarle-kuninkaan metsästyksestä syntyikin vahingossa käsiohjelman lisäksi pieni kirja, koska aihe vei mukanaan. Nyt vaivannäkö on päätymässä kirpputorille. Mutta sehän on vain hyvä, sillä nyt ohjelmat saattavat päätyä jälleen luettaviksi. Ehkä joku voi tehdä peräti kirpputorilöydön.
Tiedän kyllä, että käsiohjelmat eivät ole kirpputorin suosikkiartikkeli. Himotuimpia ovat oopperavaatteet, sillä täältä voi saada mielikuvituksellisia ja taidokkaasti tehtyjä asusteita, joita ei todellakaan löydä muualta.

Jos hankit tällaisen mekon, voit olla melko varma, että hienommissakaan juhlissa ei tule samanlaista vastaan. Sitä vaaraa ei ole myöskään, jos ostat alla olevan päähineen.

Taiteiden yönä oopperalaisetkin pukeutuvat rooliasuihin. Mutta mitä ihmeen oopperaroolia Anu Varjonen lipunmyynnistä esittää? Tämähän on tietysti Teekuppi Maurice Ravelin oopperasta Lumottu lapsi. Valitettavasti tämä asu ei vielä tänä vuonna ollut myynnissä, vaikka tämä olisi etenkin ruuhkaisessa raitiovaunussa mitä käytännöllisin.

Taidetta taaperoille

Vanha oopperatalo pääsee uuteen oopperataloon, sillä Anna Kontekin lavastussuunnitelman esikuvana on Aleksanterin teatteri.

Nyt se sitten on julkista ja voin kertoa hankkeesta enemmän. Teos, jonka pääsen käsikirjoittamisen lisäksi ohjaamaan, on Taikahuilu! Ei tosin aivan täysimittaisena eikä aivan tavalliselle yleisölle. Nyt tehdään Taaperoiden Taikahuilu ja sitä tulevat katsomaan 2 - 4 -vuotiaat lapset.
Yleisö vaikuttaa jossain määrin tuotantoon. Taikahuilun vapaamuurariyhteyksiä, psykoanalyyttisiä vivahteita, Paminan ja Papagenan itsetuhoisia pyrkimyksiä tai heijastumia 1700-luvun poliittisesta tilanteesta ei kenties kannata ottaa tulkinnassa keskeisiksi lähtökohdiksi. Ja esityksessä on myös otettava huomioon, että yleisö ei välttämättä ole tottunut erottamaan esitystä ja todellisuutta, joten kommentteja ja ohjeita esiintyjille on odotettavissa. Toisin kuin tavallisessa Taikahuilussa, Papageno voi tässä aivan mainiosti kysyä yleisöltä, onko lohikäärmettä näkynyt.
Miten Taikahuilu sitten esitetään kahden laulajan voimin alle puolessa tunnissa? Esityksessä käytetään pienoismalliteatteria, jonka esikuvana on vanha oopperatalo. Suurin osa tapahtumista sijoittuu kuitenkin mallin ulkopuolelle. Kertojana on Papageno omana itsenään, ja sopraano saa esittää useampaakin roolia. Kahdella muusikolla on soittamisen lisäksi muutakin tekemistä. Itse tarina kuitenkin tulee selväksi. Loppu on onnellinen, sillä Pamina ja Tamino saavat toisensa, samoin Papageno ja Papagena. Pahakin saa palkkansa, kun Monostatos saa Sarastrolta ankaran rangaistuksen: siltä menevät karkkipäivät vuodeksi.
Tänään pääsimme lavastaja Anna Kontekin kanssa jo jokseenkin lopullisiin ratkaisuihin. Huomenna selviää lopullisesti, riittävätkö tähän varatut resurssit kaikkeen siihen, mitä keksimme. Tuotannothan tuppaavat ideointivaiheessa aina suurenemaan, ja tarvitaan joku järkevä ihminen sanomaan, mihin on varaa ja työvoimaa ja mihin ei. Pelkään pahoin, että luonnollisen kokoinen potkulautaileva kauko-ohjattava robottikarhu joudutaan jättämään esityksestä pois.

Säveltäjät uuden oopperan esittelyssä

Indigon säveltäjät Eicca Toppinen ja Perttu Kivilaakso olivat maanantaiaamuna Lilli Paasikiven haastateltavina. 

Uusi ooppera on syntynyt ja sen säveltäjät saapuvat esittelytilaisuuteen. Bravo-huutoja, taputuksia, ihailevia katseita?
Ei. Koko sali purskahtaa raikuvaan nauruun kuullessaan, miten tilaisuutta vetävä ohjaaja Vilppu Kiljunen tervehtii säveltäjiä. Sanatarkasti en viitsi tervehdystä tässä toistaa, mutta mainittakoon kuitenkin, että siinä arvioitiin sisään astuneiden henkilöiden päiden materiaalia ja mainittiin myyttisiä henkiolentoja.
Säveltäjät olivat myöhässä. Esittely oli jo alkanut ja aina yhtä innostunut Vilppu Kiljunen oli kovassa vauhdissa. Tervehdys ei kuitenkaan kertonut vihastumisesta vaan pikemminkin hyvin läheisestä suhteesta. Tätä teosta oli hiottu ryhmätyönä ja säveltäjät ja ohjaaja olivat oppineet tuntemaan toisensa.
Uutuusooppera Indigon esittelytilaisuus maanantaina oli itselleni tavallistakin kiinnostavampi, sillä olin mukana libreton muokkaamisessa. Indigo oli Lilli Paasikiven tilaus, ja hän halusi myös tietää miten teos muotoutuu. Niinpä sitä käsiteltiin palavereissa, joissa olivat mukana libretisti Sami Parkkinen, säveltäjät, ohjaaja ja lavastaja. Erityisesti olin pohtimassa rakennetta ja varmistamassa, että libretosta tulisi riittävän oopperamainen. Hyväkään näytelmä ei toimi oopperana sellaisenaan, on annettava aineksia säveltäjälle ja tilaa musiikille, on pystyttävä tiivistämään tunteita aarioiksi ja duetoiksi.
Kyllä kai niitä oopperamaisia piirteitä siihen tuli. Ainakin Vilppu Kiljunen manaili, että juuri kun hän luuli päässeensä Donizettisuosta, tulee vastaan loputtoman pitkiä aarioita, moninkertaisia alkusoittoja ja loputtomia loppusoittoja. Erityisesti Perttu Kivilaakso on Kiljusen mielestä aivan raivoromanttinen ja niinpä alkuperäisistä metalliajatuksista oli tultu hyvinkin romanttiseen suuntaan.
Ajatukset olivat kirkastuneet ja ideat kiteytyneet sitten ensimmäisten luonnosten. Esittelytilaisuus jätti jännittävän odotuksen ilmapiirin. Indigosta on aivan varmasti tulossa jotain uudenlaista.

Häirikkö lehdistötilaisuudessa

I

Eetu Lipponen kuvaa, Eicca Toppinen moshaa ja Shostakovitshin nenä häiriköi Perttu Kivilaaksoa. 

Mitä ihmettä? Juuri kun Lilli Paasikivi esittelee lehdistölle kauden ohjelmaa, näyttämön sivulta ilmaantuu jokin outo olento. Onko se muumi? Ei, sehän on aivan selvästi ihmisen kokoinen nenä! Se kulkee pitkin näyttämöä, pääsee lopulta toiselle puolelle ja katoaa näkyvistä.
Outo tapaus saa luonnollisen selityksen: tämä on juuri se nenä, joka katoaa kollegioasessori Kovaljovin päästä ja kulkee pitkin kaupunkia esiintyen välillä valtioneuvoksena. Nyt se on siis eksynyt Suomen Kansallisoopperaan asti ja pääsee esiintymään Shostakovitshin sävelin oopperassa Nenä.
Tämä ei ollut ainoa yleisöä kohahduttanut tapahtuma kauden avajaistilaisuudessa. Kun Lilli Paasikivi paljasti, että syksyllä 2017 nähdään Sebastian Fagerlundin uusi ooppera, salista ei kuulunut mitään erityistä. Vielä sekään ei aiheuttanut reaktiota, että oopperan aiheena oli Ingmar Bergmanin elokuva Syyssonaatti. Mutta sitten kuului salista huokaus: kuultiin, että pääosassa laulaa Anne Sofie von Otter, yksi aikamme maineikkampia mezzosopraanoja. Tämä on muuten ensimmäinen Bergmanin elokuvaan perustuva kokoillan ooppera. Aiemmin on tehty vain yksinäytöksinen kamariooppera elokuvan Persona pohjalta, ja se sai kantaesityksensä juuri heinäkuussa Hampurissa. Vähältä muuten piti, ettei Kansallisoopperassa nähty Bergman-aiheista musiikkiteatteria jo vuosia sitten. Elokuvaan Sommarnattens leende perustuva Stephen Sondheimin musikaali A Little Night Music oli suunnitelmissa ja siihen tilattiin jo suomennoskin Juice Leskiseltä. Esitys ei silloin toteutunut, mutta nyt tuo Leskisen suomentama musikaali nähdään Tampereen Työväen Teatterissa nimellä Desirée.
Eicca Toppisen ja Perttu Kivilaakson vierailu näyttämöllä herätti myös kiinnostusta. Onko näiden Apocalypticasta tuttujen muusikoiden säveltämä ooppera heavy metallia? Raskaan rockin ammattilaisilta näyttävät muusikot väittivät kuitenkin, että se ei ole metallia vaan hyvinkin romanttista. Kuulemma kukaan muu ei nykyaikana oikein kehtaisikaan säveltää romanttista musiikkia kuin liiskatukat, kuten he itsensä määrittelivät.Romanttista musiikkia on luvassa ainakin Pienessä merenneidossa, jonka on säveltänyt Lumikuningattaresta ja useista elokuvista tuttu Tuomas Kantelinen. Hän kertoi yhteistyöstä koreografi Kenneth Greven kanssa ja antoi ymmärtää, että oli saanut runsaasti yksityiskohtaista ohjeistusta.
"Odotahan vain, kun minä teen oman ehdotukseni koreografiaksi", Kantelinen lohkaisi Grevelle.
Myöhemmin Kenneth Greve kehui minulle Tuomas Kantelista, joka pystyy toteuttamaan koreografin toiveet niin kestosta kuin tunnelmastakin aivan ihanteellisesti. Todellinen ammattilainen.
Eicca Toppinen ja Perttu Kivilaakso taisivat olla aamupäivän kuvatuimmat kohteet. Varsinaisen tilaisuuden päätyttyä heitä kuvattiin vielä ulkona nurmikolla. Ja kuinka taas kävikään? Nenä ilmaantui keskelle kuvausta. Jos se ei pian löydä omaa paikkaansa kollegioasessori Kovaljovin naamassa, Kansallisoopperassa ei uskalla järjestää minkäänlaisia tilaisuuksia. Tästähän puuttuu enää oopperan kummitus.

Tietokilpailu

Suomen kuvalehden mainiossa Pakko tietää -tietokilpailussa kysytään tällä viikolla mille ooppera haki ostolupaa sodanjälkeisenä pula-aikana. Tiedän vastauksen, sillä kysymys on aivan ilmeisesti 2011 kirjoittamastani kirjasta Suurten tunteiden talo. Samassa tietokilpailussa on ollut monta muutakin lainausta tuosta kirjasta. Lainaaminen ilahduttaa aina tekijää, sehän osoittaa että tekstissä on ollut jotain tarttuvaa.

Oopperan arkistoa penkoessa vastaan tuli monenlaisia hakemuksia jotka kertoivat oopperalaisten arjesta puutteen keskellä. Tietokilpailukysymyksen aiheena oleva anomus olo yksi erikoisimpia. Lupaa haettiin partavaahdolle. Miksi ihmeessä? Sitä tarvittiin näyttämöllä. Miten muuten olisi voitu esittää Sevillan parturia? 

Pian epätyypilliset työsuhteet ovat tyypillisiä

Pääjohtaja Päivi Kärkkäinen onnittelee viestintäpäällikkö Heidi Almia 25 vuodesta Kansallisoopperassa. Pian pitkät työurat taitavat olla historiaa oopperamaailmassakin. 

Viestintäosastolla juhlittiin tänään yhtä eläkkeelle jäävää ja kolmea pitkän uran tehnyttä. Tällaista ei kohta enää ole. Pitkiä uria saman työnantajan palveluksessa ei enää kerry, ja kohta varsinainen eläkkeelle jääminenkin on monen kohdalla historiaa.
Työelämän muutokset tuntuvat oopperamaailmassakin. Kun uusia ja nuoria työntekijöitä tulee,he ovat yleensä määräaikaisia. Enää työpaikkaan ei tulla loppuelämäksi.
Muutos on tuntunut taiteellisella puolellakin. Vakinaisia laulusolisteja on nyt 14. Uuden vuosituhannen alkaessa heitä oli vielä tuplasti enemmän. 50 vuotta sitten solisteja oli 22. Juuri tuolla kaudella 1965-66 Kansallisoopperalla oli minkä tahansa mittapuun mukaan poikkeuksellisen kovatasoinen ensemble. Vakinaisina solisteina oli sellaisia nimiä kuin Maiju Kuusoja, Irma Urrila, Heljä Angervo-Karttunen, Veikko Tyrväinen, Pekka Nuotio, Aarne Vainio, Usko Viitanen ja Matti Lehtinen. Vaikka ohjelmistossa oli 18 eri oopperaa, kauden aikana tarvittiin vain 11 vierailevaa solistia.
Kun ensi-iltoja tehtiin yhdeksän vuodessa, mikään muu toimintatapa ei olisi ollutkaan mahdollinen. Tutussa ryhmässä pärjättiin vähilläkin harjoituksilla.Ensemblen hioutuminen yhteen oli myös monille esityksille eduksi. Haittapuolena oli se, että Kansallisooppera ei pystynyt työllistämään kaikkia varteenotettavia kykyjä. Esimerkiksi Martti Talvelaa ei voitu palkata, kun vakanssia ei kerta kaikkiaan ollut.
Nyt laulajista on tulossa enemmän tai vähemmän vapaita taiteilijoita, jotka palkataan produktio kerrallaan. Kohta ooppera-alallakin ovat tyypillisiä epätyypilliset työsuhteet.