Valaiseva kokemus

Pohjimmiltaan Taikahuilussa on kysymys aivan samasta asiasta kuin melkein kaikissa tarinoissa, rakkauden etsimisestä. Tässä Papageno (Sampo Haapamäki) pääsee lopultakin ottamaan selfien Papagenan (Saara Kiiveri) kanssa. Kuva Heikki Tuuli

Sitten viimekertaisen blogikirjoituksen Kansallisoopperassa on tapahtunut kaikenlaista pientä kuten Shostakovitshin Nenän esitykset ja Indigon kantaesitys. Tärkein tapahtuma koettiin tietenkin 25.1. kun lapsille tarkoitettu Taikahuilu sai ensiesityksensä.
Esityksen ohjaaminen oli opettavainen kokemus. Kunnioitukseni hyviä oopperaohjaajia kohtaan nousi entisestään. Ymmärsin nyt, miten paljosta ohjaaja saa olla vastuussa. Jokainen ilme, ele ja liike pitäisi olla hallinnassa luontevana osana kokonaisuutta. Opin myös sen, että harjoitusaika lopppuu aina kesken. Paitsi joillain. Esimerkiksi Kansallisoopperan oma huippuammattilainen Anna Kelo tunnetaan ohjaajana, joka suunnittelee kaiken niin hyvin, että tarkasti ohjattu teos valmistuu määräajassa, jos ei jo ennen sitä.
Samalla opin myös entistä selvemmin havaitsemaan ohjauksen puutteet. Kansallisoopperassa seula on niin tiukka, että ammattitaidottomia ohjauksia ei pääse läpi. Muistan koko oopperauraltani oikeastaan vain kaksi epäonnistunutta ohjausta. Tarkempia tietoja kerron sitten muistelmissani. Yleisö näkee kyllä, jos laulaja kävelee näyttämöllä, tietämättä minne on menossa ja miksi tai laulaa tietämättä mitä haluaa sanoa ja kenelle.

Taikahuilussa on vuosisatojen aikana koettu kaikki mahdollinen, mutta epäilen, ettei siinä koskaan aikaisemmin olisi tanssittu letkajenkkaa. Kuva Heikki Tuuli. 

Onneksi käytettävissäni oli kaksi aivan ihanteellista solistia ja kaksi hienoa muusikkoa. Saara Kiiveri ja Sampo Haapamäki ovat nuoria ja monipuolisia laulajia, jotka tarttuivat heti kaikkiin ehdotuksiin ja ideoihin, vaikka viimeiset muutokset tulivat vasta ensiesityksen jälkeen. Älkää paljastako heille, että vielä yksi lisäys on tulossa ennen seuraavia esityksiä.

Valtteri Moilanen ja Martta Jämsä säestävät Yön kuningattaren ilmaantumista. Yleisö on varustautunut asianmukaisesti prinsessatiaroilla. Kuva Heikki Tuuli.

Esitys on suunnattu lapsille, ja se asetti omat rajoituksensa. Palaute on ollut kiittävää, mutta eräässä facebook-puheenvuorossa todettiin, että ilmeisesti ei oltu konsultoitu pedagogeja. Se on aivan totta. Tässä onkin kaikkia lastenkulttuurin tekijöitä kiinnostava kysymys. Entä jos Astrid Lindgren olisi konsultoinut pedagogeja? Tai Lewis Carroll? Olisiko meillä nyt Peppi Teletappi? Sanoisiko Liisa ihmemaaretkensä jälkeen "uudestaan"?
Jo Zachris Topelius tiesi, että lastenkulttuurissa pätevät aivan samat säännöt kuin aikuistenkin kulttuurissa. Pitää tehdä hyvä teksti tai esitys. Näin viisaasti Topelius kirjoitti Lukemisia lapsille -kokoelmansa esipuheessa: "Ensimmäisillä saduilla ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin viaton huvittaminen. Ja sepä on vielä tänäkin päivänä monen sadun tarkoitus. Minä en suosi siveysopillisia satukuvauksia. Pitää olla varoillaan eikä tiputtaa katkeraa lääkettä lapsen maitokuppiin. Silloin saattaisivat lapset sylkeä pois sen sekamaidon. Mikä voidaan tehdä ja onkin tehtävä, on ainoastaan pitää kuppi puhtaana ja maito nuorena. Hyvä ravinto tulee silloin itsestään."