Odotus täyttyy toukokuussa

Aino Ackté varasti Ilmajoen musiikkijuhlilla shown, aivan kuten suuren diivan pitääkin. Kuva Jussi Niukkala.

Kansallisoopperassa harjoiteltiin keväällä 2013 Wagnerin Tristan ja Isoldea, ja seurasin sen harjoituksia aina kun vain ennätin. Kerran osuin harjoitukseen, josta sopraano sattui olemaan poissa. Harjoitus oli kuitenkin syytä viedä läpi, ja niinpä Isolden roolia laulettiin näyttämön sivusta ja ohjausassistentti oli näyttämöllä. Kuuntelin ja ihmettelin: tämän sijaisen äänihän soi jopa hienommin kuin roolin varsinaisen esittäjän. Mistä ihmeestä tällainen tuuraaja on lennätetty paikalle?
Kuuntelin kohtauksen loppuun hämmästellen, ja kysyin sitten katsomossa istuneelta Rilla Kyykältä, kuka ihme hän oli. Selvisi, että kulisseissa lauloi Johanna Rusanen-Kartano.
Tietenkin, kukapa muukaan, en vain ollut kuullut häntä moneen vuoteen ja nyt äänessä oli tapahtunut jokin hyppäys vielä aivan uudelle tasolle.
Samana syksynä minulla oli jo ilo tehdä yhteistyötä hänen kanssaan, kun kirjoitin laulettavan suomennoksen Francis Poulencin oopperaan Ihmisen ääni. Johanna Rusanen-Kartano teki pienestä oopperasta äänellään ja lavakarismallaan suuren.
Kun sitten kirjoitin Ilmajoen musiikkijuhlille librettoa oopperaan Oskar Merikannon elämästä, sain kirjoittaa hänelle Aino Acktén roolin. Tein siitä tarkoituksella hiukan liioitellunkin diivamaisen, jopa koomisen, ja pelkäsin tuleeko siitä vain karikatyyri. Mutta ei, kesäkuisessa ensi-illassa tähtisopraanomme teki hahmosta elävän ja kaikessa diivuudessaankin todellisen ihmisen. Ja karisma oli sellainen, että kun hän purjehti sisään Aino Ackténa, koko näyttämö oli hänen ja yleisö eli mukana joka sävelessä ja sanassa.
Viime lauantaina Johanna Rusanen-Kartano pääsi vielä hiukan isommalle näyttämölle. Lontoon Proms-festivaaleilla hän lauloi Albert Hallissa Sibeliuksen Kullervossa, ja The Guardianin arvostelija saattoi ihmetellä, miten Albert Hallin kaiustaan pahamaineisessa akustiikassa sopraanokin voi esittää sanat selvästi erottuvina. Koko upean esityksen voi kuunnella tästä osoitteesta: 

http://www.bbc.co.uk/programmes/b067x7y0

Seuraavana esiintymispaikkana onkin sitten São Paulo, jossa on vuorossa Lohengrinin Ortrud. Ja toukokuussa Kansallisoopperassa täyttyy pitkä odotus, sillä silloin soi taas Isolde. Eikä Johanna Rusanen-Kartano nyt laula kulisseista, tällä kertaa hän saa valloittaa koko näyttämön.

Näkemiin, Tosca

Suuri Aino Ackté oli riitaantunut Suomalaisen Oopperan kanssa 1912. Sen jälkeen hänet nähtiin Bulevardilla vasta 1920, kun suojeluskunnan hyväksi järjestettiin Tosca-esitys. Miehitys oli kovatasoinen, sillä Scarpiana lauloi silloin ruotsalainen baritonitähti John Forsell.

119 esitystä, 20 vuotta, yli 140 000 katsojaa. Kansallisoopperan viimeisin Tosca-tuotanto on ollut todella suosittu. Nyt se on kuitenkin tullut elinkaarensa päähän, ja tämän syksyn esitysten jälkeen se poistuu lopullisesti näyttämöltä. 

Olen päässyt seuraamaan tätä Toscaa ensi-illasta alkaen. Se oli 1995 ja jostain syystä kesäkuun puolella. Muistan, että aurinko paistoi ja Töölönlahdella oli täysi kesä, eikä se yleisön mielestä selvästikään ollut oikea ilta seurata oopperaesitystä. Salissa oli yllättäen jopa tilaa, vaikka parin ensimmäisen vuoden ajan uusi oopperatalo oli ollut jatkuvasti täynnä. 

Silloin Toscan roolin tulkitsi Pirkko Törnqvist, loistelias sopraano, joka valitettavasti vetäytyi oopperanäyttämöiltä jo muutaman vuoden kuluttua. Sen jälkeen Toscan, Cavaradossin ja Scarpian suurissa rooleissa on kuultu monia hienoja laulajia. Kohutuin oli Karita Mattilan vierailu Toscana. Silloin lipuista suorastaan tapeltiin. Mattila tekikin Toscastaan varsin erilaisen kuin muut samassa ohjauksessa esiintyneet, mihin tämä tuotanto antoikin tilaa. 

Scarpian roolissa mieleen ovat jääneet Esa Ruuttunen erinomaisen ilkeänä ja Juha Uusitalo, jonka jylisevä ääni kohosi ensimmäisen näytöksen lopussa uljaasti niin kuoron kuin orkesterinkin yli. Cavaradossin roolissa on kuultu hienoja tenoreita niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Kotimaisista muistan erityisesti Peter Lindroosin, joka parhaimmillaan oli tässä roolissa aivan korkeinta kansainvälistä huippua. Ulkomaisista tähdistä muistan erityisesti Salvatore Fisichellan. Äänikin oli komea, mutta parhaiten mieleen jäi tahatonta komiikkaa vakavassa oopperassa sisältänyt kohtaus. Sakristaania esittänyt, nyt jo edesmennyt Pekka Kähkönen toi ensimmäisessä näytöksessä Cavaradossille maaleja ja hinasi ne ohjauksen mukaan korissa korkeille tellingeille, joilla Cavaradossi maalasi kirkon kattoa. Maalit ja Cavaradossi eivät kuitenkaan kohdanneet, sillä Fisichella oli päättänyt laulaa aariansa näyttämön tasalla eikä suostunut kiipeämään tellingeille. 

Kun Toscan viisi esitystä tänä vuonna ovat takana, tämän Siegwulf Turekin ohjauksen tulee nähneeksi pitkälti yli 140 000 katsojaa. Siinä kalpenevat jo Oopperan kummituksenkin katsojaluvut. Samalla
tulee täyteen jo 400 esitystä Toscasta. Ensimmäinen Tosca nähtiin 1919, ja silloin nimiroolissa lauloi Hanna Granfelt. Cavaradossina oli Wäinö Sola.
Pian on siis aika sanoa hyvästit nykyiselle hyvin palvelleelle Toscalle. Mutta jäähyväisiä Toscalle tämä ei tarkoita: Puccinin mestariteos on aina kuulunut Kansallisoopperan keskeiseen ohjelmistoon ja tulee aivan varmasti vielä jossain vaiheessa takaisin uutena ohjauksena.

Kummitusta odottaessa

Mistähän ihmeestä Andrew Lloyd Webber keksi käyttää Oopperan kummituksessa urkuja niin näyttävästi? Kuvassa on säveltäjän isä William Lloyd Webber. Kuva kirjasta Andrew Lloyd Webber, his life and works.

Tiivistä harjoittelua, jännittävää odotusta, yksityiskohtien viimeistelyä. Oopperan kummituksen ensi-ilta lähestyy ja nyt kaikki alkaa olla valmista. Orkesteri on jo mukana harjoituksissa ja ulkoisestikin esitys on niin valmiina, että valokuvia käsiohjelmaa varten otetaan. Kävin juuri katsomassa. Miltä vaikutti? Sitä en kerro, sillä arvostelujakin saa kirjoittaa vasta ensi-illasta. Sen verran voin paljastaa, että suuren orkesterin ja kuoron esittämänä Webberin musiikki ei kuulosta huonolta.
Kansallisoopperassa odotetaan jännityksellä myös sitä, tuleeko Andrew Lloyd Webber itse katsomaan esitystä. Säveltäjä ei varmasti kierrä maailmalla katsomassa kaikkia Kummituksen tuotantoja, sillä nehän ovat yleensä täysin alkuperäisen Lontoon-tuotannon mukaisia. Tänne hänen kannattaisi tulla, sillä nyt tehdään aivan omannäköinen ohjaus. Musiikillisesti poikkeava Kansallisoopperan esitys on siinä suhteessa, että täällä on käytettävissä mittava orkesteri ja kuoro, jotka ovat korkeaa kansainvälistä tasoa.
Jos haluatte kuulijana valmistautua perusteellisesti Oopperan kummituksen ensi-iltaan, suosittelen Andrew Lloyd Webberin aiempaan tuotantoon perehtymisen ohella myös tutustumista hänen isäänsä. Urkuri ja opettaja William Lloyd Webber (1914-1982) halusi kovasti tulla maineikkaaksi säveltäjäksi, mutta ei koskaan tehnyt läpimurtoa. Hänen tiedetään olleen menestymättömyydestään sen verran katkera, että hän ei olisi halunnut poikiensakaan ryhtyvän muusikoiksi.
Nyt William Lloyd Webberin musiikki herättää taas mielenkiintoa, mutta enemmänkin hänen kuuluisan poikansa vuoksi.Onkin jännittävää huomata, miten jotkin asiat periytyvät. Kuunnelkaapa oheisesta linkistä vaikka William Lloyd Webberin sävelrunoa Aurora vuodelta 1951. Siitä voisi siirtää muutamia kohtia suoraan Oopperan kummitukseen ilman että kukaan huomaisi mitään erityistä. Viimeistään kohdasta 1.10 alkaen ilmenee sukulaisuus Oopperan kummituksen säveltäjään.
https://www.youtube.com/watch?v=S-DRoD4Jh2A

Merenneito haluaa tanssia

Kenneth Greve, lavastaja takis ja pukusuunnittelija Erika Turunen esittelivät maanantaina Kansallisoopperan henkilökunnalle uutta balettia Pieni merenneito.

"Pystyisitkö liittämään H.C. Andersenin oman elämän hänen satuunsa pienestä merenneidosta niin, että tapahtumat vielä sijoittuisivat balettimaailmaan?"
Tällaisen kysymyksen Kenneth Greve esitti jokseenkin tarkkaan kaksi vuotta sitten. Huippusuositun Lumikuningattaren jälkeen hän halusi luoda baletin toisestakin Andersenin sadusta. Merenneidosta on jo aiemmin tehty baletteja, mutta nyt Grevellä oli uusi idea, Andersenin itsensä tuominen henkilöksi hänen omaan satuunsa.
Alkuperäinen satu kertoo merenneidosta, joka ihmiseen rakastuttuaan haluaa muuttua ihmiseksi. Noidan avulla hän saa pyrstönsä paikalle jalat, mutta ihmiseksi hän tulee vain jos ihminen rakastaa häntä uskollisesti. Merenneidon rakkauden kohde avioituu kuitenkin, ja niin merenneito heittäytyy takaisin mereen. Kuoleman sijasta hänet kuitenkin korjaavat mukaansa ilmattaret. Sadun yhdistäminen sen kirjoittajan elämään ei ollut mitenkään kaukaa haettu, sillä Andersenin saduissa on aivan ilmeistä omaelämäkerrallisuutta. Hän lähti vaatimattomista oloista ja halusi nuorena näyttelijäksi ja tanssijaksi. Siihen hänestä ei ollut, Kööpenhaminan teatteripiireissä hän oli vain ruma ankanpoikanen. Mutta kun aikaa kului, hän valloitti teatterin näytelmäkirjailijana ja nyt häntä ihailtiin kuin joutsenta. Pienen merenneidon tarinan hän kirjoitti kesken onnettoman rakkaustarinan, sillä hänen tunteidensa miespuolinen kohde avioitui yllättäen.
Tein yhden ehdotuksen tarinaksi, kävimme sitä läpi Kenneth Greven kanssa, ja tein vielä toisen version. Sen jälkeen en ole hankkeessa ollut mukana, ja siksi olikin jännittävää seurata eilen baletin esittelyä henkilökunnalle. Paljon oli muuttunutkin matkan varrella ja koko loppuratkaisu näytti vaihtuneen, mutta perusratkaisut olivat säilyneet. Olin tehnyt surulliseen tarinaan pari koomistakin kohtausta, ja ne olivat paikallaan. Myös lapsille suunnattu esitys vaatii ilman muuta myös jotain kevennystä.
Lokakuussa nähdään sitten tarkemmin, millainen tästä tarinasta tuli. En paljasta tarinan tai visuaalisuuden yksityiskohtia vielä tämän tarkemmin, mutta sen voin luvata, että näyttävää koko perheen tanssiteatteria on tulossa.

Kaikki rakastavat pahiksia

Näin hurja Monostatos nähtiin vuoden 1921 Taikahuilussa, kun Emil Mantila pääsi esittämään pahista.

Baritoni Esa Ruuttunen on ollut yksi Kansallisoopperan parhaita pahisten esittäjiä. Nibelungin sormuksen Alberichistä ja Toscan Scarpiasta tuli hänen tulkitseminaan pelottavan pahuutta tihkuvia hahmoja. Kysyin kerran yleisötilaisuudessa Ruuttuselta, miten hän osaakin esittää niin hyvin tällaisia ilkimyksiä. Ruuttunen vastasi sen olevan helppoa: ei tarvitse näytellä vaan olla oma itsensä.
Kaikki Esa Ruuttusen tuntevat tietävät, että hän siviilielämässä oli äärimmäisen kaukana näistä pahuuden ruumiillistumista, joita hän näyttämöllä tulkitsi. Mutta ehkä vastauksessa oli jotain rehellistä. Kaikki esittävät mielellään pahisten rooleja, sillä niissähän pääsee kaivamaan sisältään jotain perimmäisiä tunteita. Näyttämöllä saa oikein luvallisesti olla sellainen, mitä sivistynyt ihminen ei koskaan voi tosielämässä olla.
Taikahuilua suunnitellessa olen taas kerran huomannut sen vanhan totuuden, että teatterissa ja oopperassa parhaita hahmoja ovat aina pahat tai hauskat henkilöt. Ajatelkaapa vain, mikä hahmo tulee ensimmäisenä mieleen Taikahuilusta? Tietenkin kieroileva Yön kuningatar. Ja toisena muistetaan hupaisa Papageno. Perivakava Sarastro ja hyveelliset prinsessa Pamina ja prinssi Tamino tuntuvat esittävän vain sivurooleja. Taitava esittäjä pystyy Monostatoksena varastamaan show'n, vaikka tällä roistolla onkin vain yksi kunnon aaria.
Kuvitelkaapa mielessänne ooppera, jossa hyveelliset ja onnelliset ihmiset laulaisivat sulosointista musiikkia ja keskustelisivat henkevän kohteliaasti pehmeämuotoisissa lavasteissa ja pastellivärisissä puvuissa kolmen tunnin ajan. Nukahdatte luultavasti pelkästä kuvittelusta. Tällaisesta oopperasta yleisö lähtisi viimeistään väliajalla. Ooppera tarvitsee pahuutta.
Aina pahan ei tarvitse olla laulettava rooli. Esimerkiksi La Bohèmessa pahuus on kylmyyttä, sairautta, köyhyyttä, kuolemaa, joka vaanii kaikkien kauniitten sävelten takana ja kuuluu musiikissa. Ilman pahan läsnäoloa koko teos olisi vain joutavaa hilpeän nuorisoelämän kuvausta.
Pahan voi sentään korvata hauskalla. Koomisessa oopperassa ei välttämättä tarvita ilkeää hahmoa ollenkaan. Taikahuilussa on onnekkaasti tuotu samaan teokseen sekä pahiksia että erinomainen koominen hahmo. Aina se ei onnistu yhtä hyvin. Don Pasquale on erinomaista musiikkia ja periaatteessa hauska tarina, mutta kun koomiseen hahmoon kohdistuu muiden ilkeyttä, katsoja alkaa kokea sympatiaa ja nauru tukahtuu kurkkuun. Koominen ooppera on vaikeampi laji kuin kunnon tragedia. Ainakin niin voisi päätellä siitä, että elämään jääneet oopperakomediat voi melkein laskea yhden käden sormilla.
Kuinkahan pelottavan Yön kuningattaren nyt tekisikään? Ja kuinka ilkeän Monostatoksen? Tällä kertaa onneksi rajoittavana tekijänä on yleisön muutaman vuoden ikä. Nyt pahiksetkin saavat olla pohjimmiltaan ihan kilttejä.

Kirpputorilöytöjä

Ensimmäiset jonottajat tulivat kirpputorille jo kahta tuntia ennen sen avautumista. Parhaista oopperavaatteista käydään kova kilpailu.


Sinne ne menevät, kirpputorille yhden euron hinnalla. Ja aikanaan niitten eteen on nähty paljon vaivaa, kirjoitettu artikkeleita, otettu kuvia, tehty taitto, painettu hyvälle paperille. Nyt edessä on kaksi vaihtoehtoa: myynti alennuksella tai hävittäminen. Kukapa enää haluaisi käsiohjelmaa teokseen, joka on poistunut ohjelmistosta?

Halvalla menee käsiohjelmien lisäksi paljon muutakin. Esimerkiksi viime vuoden balettiseinäkalenterin saa hintaan 0 euroa. Kuten mainostekstissä luvataan, kalenteri on vanhentunut, mutta kuvat eivät. 


Pelkästään oopperakäsiohjelmia olen näiden vuosien aikana toimittanut satakunta erilaista, ja lisäksi tulevat vielä konserttikäsiohjelmat ja toisinaan tekemäni artikkelit balettikäsiohjelmiin. Parhaimmillaan käsiohjelmia tehdessä on päässyt syventymään mitä erilaisiimpiin aiheisiin, kuten Ranskan vallankumouksen historiaan, Rasputinin vaiheisiin, Lähi-Idän tilanteeseen ja atomipommin valmistamiseen.
Joistain teoksista olen kiinnostunut niin paljon, että olennaisen tiedon mahduttaminen käsiohjelmaan on tuottanut vaikeuksia. Kaarle-kuninkaan metsästyksestä syntyikin vahingossa käsiohjelman lisäksi pieni kirja, koska aihe vei mukanaan. Nyt vaivannäkö on päätymässä kirpputorille. Mutta sehän on vain hyvä, sillä nyt ohjelmat saattavat päätyä jälleen luettaviksi. Ehkä joku voi tehdä peräti kirpputorilöydön.
Tiedän kyllä, että käsiohjelmat eivät ole kirpputorin suosikkiartikkeli. Himotuimpia ovat oopperavaatteet, sillä täältä voi saada mielikuvituksellisia ja taidokkaasti tehtyjä asusteita, joita ei todellakaan löydä muualta.

Jos hankit tällaisen mekon, voit olla melko varma, että hienommissakaan juhlissa ei tule samanlaista vastaan. Sitä vaaraa ei ole myöskään, jos ostat alla olevan päähineen.

Taiteiden yönä oopperalaisetkin pukeutuvat rooliasuihin. Mutta mitä ihmeen oopperaroolia Anu Varjonen lipunmyynnistä esittää? Tämähän on tietysti Teekuppi Maurice Ravelin oopperasta Lumottu lapsi. Valitettavasti tämä asu ei vielä tänä vuonna ollut myynnissä, vaikka tämä olisi etenkin ruuhkaisessa raitiovaunussa mitä käytännöllisin.

Taidetta taaperoille

Vanha oopperatalo pääsee uuteen oopperataloon, sillä Anna Kontekin lavastussuunnitelman esikuvana on Aleksanterin teatteri.

Nyt se sitten on julkista ja voin kertoa hankkeesta enemmän. Teos, jonka pääsen käsikirjoittamisen lisäksi ohjaamaan, on Taikahuilu! Ei tosin aivan täysimittaisena eikä aivan tavalliselle yleisölle. Nyt tehdään Taaperoiden Taikahuilu ja sitä tulevat katsomaan 2 - 4 -vuotiaat lapset.
Yleisö vaikuttaa jossain määrin tuotantoon. Taikahuilun vapaamuurariyhteyksiä, psykoanalyyttisiä vivahteita, Paminan ja Papagenan itsetuhoisia pyrkimyksiä tai heijastumia 1700-luvun poliittisesta tilanteesta ei kenties kannata ottaa tulkinnassa keskeisiksi lähtökohdiksi. Ja esityksessä on myös otettava huomioon, että yleisö ei välttämättä ole tottunut erottamaan esitystä ja todellisuutta, joten kommentteja ja ohjeita esiintyjille on odotettavissa. Toisin kuin tavallisessa Taikahuilussa, Papageno voi tässä aivan mainiosti kysyä yleisöltä, onko lohikäärmettä näkynyt.
Miten Taikahuilu sitten esitetään kahden laulajan voimin alle puolessa tunnissa? Esityksessä käytetään pienoismalliteatteria, jonka esikuvana on vanha oopperatalo. Suurin osa tapahtumista sijoittuu kuitenkin mallin ulkopuolelle. Kertojana on Papageno omana itsenään, ja sopraano saa esittää useampaakin roolia. Kahdella muusikolla on soittamisen lisäksi muutakin tekemistä. Itse tarina kuitenkin tulee selväksi. Loppu on onnellinen, sillä Pamina ja Tamino saavat toisensa, samoin Papageno ja Papagena. Pahakin saa palkkansa, kun Monostatos saa Sarastrolta ankaran rangaistuksen: siltä menevät karkkipäivät vuodeksi.
Tänään pääsimme lavastaja Anna Kontekin kanssa jo jokseenkin lopullisiin ratkaisuihin. Huomenna selviää lopullisesti, riittävätkö tähän varatut resurssit kaikkeen siihen, mitä keksimme. Tuotannothan tuppaavat ideointivaiheessa aina suurenemaan, ja tarvitaan joku järkevä ihminen sanomaan, mihin on varaa ja työvoimaa ja mihin ei. Pelkään pahoin, että luonnollisen kokoinen potkulautaileva kauko-ohjattava robottikarhu joudutaan jättämään esityksestä pois.

Säveltäjät uuden oopperan esittelyssä

Indigon säveltäjät Eicca Toppinen ja Perttu Kivilaakso olivat maanantaiaamuna Lilli Paasikiven haastateltavina. 

Uusi ooppera on syntynyt ja sen säveltäjät saapuvat esittelytilaisuuteen. Bravo-huutoja, taputuksia, ihailevia katseita?
Ei. Koko sali purskahtaa raikuvaan nauruun kuullessaan, miten tilaisuutta vetävä ohjaaja Vilppu Kiljunen tervehtii säveltäjiä. Sanatarkasti en viitsi tervehdystä tässä toistaa, mutta mainittakoon kuitenkin, että siinä arvioitiin sisään astuneiden henkilöiden päiden materiaalia ja mainittiin myyttisiä henkiolentoja.
Säveltäjät olivat myöhässä. Esittely oli jo alkanut ja aina yhtä innostunut Vilppu Kiljunen oli kovassa vauhdissa. Tervehdys ei kuitenkaan kertonut vihastumisesta vaan pikemminkin hyvin läheisestä suhteesta. Tätä teosta oli hiottu ryhmätyönä ja säveltäjät ja ohjaaja olivat oppineet tuntemaan toisensa.
Uutuusooppera Indigon esittelytilaisuus maanantaina oli itselleni tavallistakin kiinnostavampi, sillä olin mukana libreton muokkaamisessa. Indigo oli Lilli Paasikiven tilaus, ja hän halusi myös tietää miten teos muotoutuu. Niinpä sitä käsiteltiin palavereissa, joissa olivat mukana libretisti Sami Parkkinen, säveltäjät, ohjaaja ja lavastaja. Erityisesti olin pohtimassa rakennetta ja varmistamassa, että libretosta tulisi riittävän oopperamainen. Hyväkään näytelmä ei toimi oopperana sellaisenaan, on annettava aineksia säveltäjälle ja tilaa musiikille, on pystyttävä tiivistämään tunteita aarioiksi ja duetoiksi.
Kyllä kai niitä oopperamaisia piirteitä siihen tuli. Ainakin Vilppu Kiljunen manaili, että juuri kun hän luuli päässeensä Donizettisuosta, tulee vastaan loputtoman pitkiä aarioita, moninkertaisia alkusoittoja ja loputtomia loppusoittoja. Erityisesti Perttu Kivilaakso on Kiljusen mielestä aivan raivoromanttinen ja niinpä alkuperäisistä metalliajatuksista oli tultu hyvinkin romanttiseen suuntaan.
Ajatukset olivat kirkastuneet ja ideat kiteytyneet sitten ensimmäisten luonnosten. Esittelytilaisuus jätti jännittävän odotuksen ilmapiirin. Indigosta on aivan varmasti tulossa jotain uudenlaista.

Häirikkö lehdistötilaisuudessa

I

Eetu Lipponen kuvaa, Eicca Toppinen moshaa ja Shostakovitshin nenä häiriköi Perttu Kivilaaksoa. 

Mitä ihmettä? Juuri kun Lilli Paasikivi esittelee lehdistölle kauden ohjelmaa, näyttämön sivulta ilmaantuu jokin outo olento. Onko se muumi? Ei, sehän on aivan selvästi ihmisen kokoinen nenä! Se kulkee pitkin näyttämöä, pääsee lopulta toiselle puolelle ja katoaa näkyvistä.
Outo tapaus saa luonnollisen selityksen: tämä on juuri se nenä, joka katoaa kollegioasessori Kovaljovin päästä ja kulkee pitkin kaupunkia esiintyen välillä valtioneuvoksena. Nyt se on siis eksynyt Suomen Kansallisoopperaan asti ja pääsee esiintymään Shostakovitshin sävelin oopperassa Nenä.
Tämä ei ollut ainoa yleisöä kohahduttanut tapahtuma kauden avajaistilaisuudessa. Kun Lilli Paasikivi paljasti, että syksyllä 2017 nähdään Sebastian Fagerlundin uusi ooppera, salista ei kuulunut mitään erityistä. Vielä sekään ei aiheuttanut reaktiota, että oopperan aiheena oli Ingmar Bergmanin elokuva Syyssonaatti. Mutta sitten kuului salista huokaus: kuultiin, että pääosassa laulaa Anne Sofie von Otter, yksi aikamme maineikkampia mezzosopraanoja. Tämä on muuten ensimmäinen Bergmanin elokuvaan perustuva kokoillan ooppera. Aiemmin on tehty vain yksinäytöksinen kamariooppera elokuvan Persona pohjalta, ja se sai kantaesityksensä juuri heinäkuussa Hampurissa. Vähältä muuten piti, ettei Kansallisoopperassa nähty Bergman-aiheista musiikkiteatteria jo vuosia sitten. Elokuvaan Sommarnattens leende perustuva Stephen Sondheimin musikaali A Little Night Music oli suunnitelmissa ja siihen tilattiin jo suomennoskin Juice Leskiseltä. Esitys ei silloin toteutunut, mutta nyt tuo Leskisen suomentama musikaali nähdään Tampereen Työväen Teatterissa nimellä Desirée.
Eicca Toppisen ja Perttu Kivilaakson vierailu näyttämöllä herätti myös kiinnostusta. Onko näiden Apocalypticasta tuttujen muusikoiden säveltämä ooppera heavy metallia? Raskaan rockin ammattilaisilta näyttävät muusikot väittivät kuitenkin, että se ei ole metallia vaan hyvinkin romanttista. Kuulemma kukaan muu ei nykyaikana oikein kehtaisikaan säveltää romanttista musiikkia kuin liiskatukat, kuten he itsensä määrittelivät.Romanttista musiikkia on luvassa ainakin Pienessä merenneidossa, jonka on säveltänyt Lumikuningattaresta ja useista elokuvista tuttu Tuomas Kantelinen. Hän kertoi yhteistyöstä koreografi Kenneth Greven kanssa ja antoi ymmärtää, että oli saanut runsaasti yksityiskohtaista ohjeistusta.
"Odotahan vain, kun minä teen oman ehdotukseni koreografiaksi", Kantelinen lohkaisi Grevelle.
Myöhemmin Kenneth Greve kehui minulle Tuomas Kantelista, joka pystyy toteuttamaan koreografin toiveet niin kestosta kuin tunnelmastakin aivan ihanteellisesti. Todellinen ammattilainen.
Eicca Toppinen ja Perttu Kivilaakso taisivat olla aamupäivän kuvatuimmat kohteet. Varsinaisen tilaisuuden päätyttyä heitä kuvattiin vielä ulkona nurmikolla. Ja kuinka taas kävikään? Nenä ilmaantui keskelle kuvausta. Jos se ei pian löydä omaa paikkaansa kollegioasessori Kovaljovin naamassa, Kansallisoopperassa ei uskalla järjestää minkäänlaisia tilaisuuksia. Tästähän puuttuu enää oopperan kummitus.

Tietokilpailu

Suomen kuvalehden mainiossa Pakko tietää -tietokilpailussa kysytään tällä viikolla mille ooppera haki ostolupaa sodanjälkeisenä pula-aikana. Tiedän vastauksen, sillä kysymys on aivan ilmeisesti 2011 kirjoittamastani kirjasta Suurten tunteiden talo. Samassa tietokilpailussa on ollut monta muutakin lainausta tuosta kirjasta. Lainaaminen ilahduttaa aina tekijää, sehän osoittaa että tekstissä on ollut jotain tarttuvaa.

Oopperan arkistoa penkoessa vastaan tuli monenlaisia hakemuksia jotka kertoivat oopperalaisten arjesta puutteen keskellä. Tietokilpailukysymyksen aiheena oleva anomus olo yksi erikoisimpia. Lupaa haettiin partavaahdolle. Miksi ihmeessä? Sitä tarvittiin näyttämöllä. Miten muuten olisi voitu esittää Sevillan parturia? 

Pian epätyypilliset työsuhteet ovat tyypillisiä

Pääjohtaja Päivi Kärkkäinen onnittelee viestintäpäällikkö Heidi Almia 25 vuodesta Kansallisoopperassa. Pian pitkät työurat taitavat olla historiaa oopperamaailmassakin. 

Viestintäosastolla juhlittiin tänään yhtä eläkkeelle jäävää ja kolmea pitkän uran tehnyttä. Tällaista ei kohta enää ole. Pitkiä uria saman työnantajan palveluksessa ei enää kerry, ja kohta varsinainen eläkkeelle jääminenkin on monen kohdalla historiaa.
Työelämän muutokset tuntuvat oopperamaailmassakin. Kun uusia ja nuoria työntekijöitä tulee,he ovat yleensä määräaikaisia. Enää työpaikkaan ei tulla loppuelämäksi.
Muutos on tuntunut taiteellisella puolellakin. Vakinaisia laulusolisteja on nyt 14. Uuden vuosituhannen alkaessa heitä oli vielä tuplasti enemmän. 50 vuotta sitten solisteja oli 22. Juuri tuolla kaudella 1965-66 Kansallisoopperalla oli minkä tahansa mittapuun mukaan poikkeuksellisen kovatasoinen ensemble. Vakinaisina solisteina oli sellaisia nimiä kuin Maiju Kuusoja, Irma Urrila, Heljä Angervo-Karttunen, Veikko Tyrväinen, Pekka Nuotio, Aarne Vainio, Usko Viitanen ja Matti Lehtinen. Vaikka ohjelmistossa oli 18 eri oopperaa, kauden aikana tarvittiin vain 11 vierailevaa solistia.
Kun ensi-iltoja tehtiin yhdeksän vuodessa, mikään muu toimintatapa ei olisi ollutkaan mahdollinen. Tutussa ryhmässä pärjättiin vähilläkin harjoituksilla.Ensemblen hioutuminen yhteen oli myös monille esityksille eduksi. Haittapuolena oli se, että Kansallisooppera ei pystynyt työllistämään kaikkia varteenotettavia kykyjä. Esimerkiksi Martti Talvelaa ei voitu palkata, kun vakanssia ei kerta kaikkiaan ollut.
Nyt laulajista on tulossa enemmän tai vähemmän vapaita taiteilijoita, jotka palkataan produktio kerrallaan. Kohta ooppera-alallakin ovat tyypillisiä epätyypilliset työsuhteet.

Oliko oopperalla natsiyhteyksiä?

Ainoa kansallissosialistista Saksaa palvelleen säveltäjän ooppera Suomalaisessa Oopperassa oli Musta Pekka. Kuten kuvasta näkee, sillä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä natsiaatteiden kanssa. Allaolevasta linkistä puolestaan voi kuunnella näytteen tästä aivan mainiosti sävelletystä lastenoopperasta:

 https://www.youtube.com/watch?v=JnqF79YikXs

Veijo Murtomäki käsitteli tänään Helsingin Sanomissa Suomen musiikkielämän natsiyhteyksiä. Suomalaisen Oopperan osuudesta kiinnostavassa artikkelissa ei puhuttu. Syy on yksinkertainen: silloisen Suomalaisen Oopperan toimintaan politiikka ja sota vaikuttivat lopulta melko vähän.
Kansainvälisiä laulajavieraita tietysti tuli sodan aikana jo matkustusongelmienkin vuoksi lähinnä vain Saksasta, mutta heitä oli kuultu jo ennen Hitlerin aikaakin. Sodanaikaiset vierailijat olivat muuten saksalaisen oopperataiteen parhaita kykyjä kuten Gerhard Hüsch.
Ohjelmistosta puuttuivat venäläiset oopperat ja baletit talvisodan alusta vuoteen 1945, mutta mitään erityistä saksalaisen oopperan tulvaa ei koettu. Parin teoksen kohdalla ajan henki sentään näkyi. Saksassa suosittiin helppotajuisia ja kansanomaisia oopperoita ja sitä lajia pääsi suomalainen yleisö kokemaan teoksessa Ero-veijari. Helmikuussa 1942 oopperassa nähtiin ooppera Enoch Arden, jonka säveltäjä Ottmar Gerster oli tehnyt myös propagandatarkoituksiin soveltuvia lauluja.

Yksi kansallissosialistisen Saksan suosikkisäveltäjiä oli Norbert Schultze. Hän oli säveltänyt ennen sotaa kansainvälisen hitin Lili Marleen ja sodan aikana hän sävelsi progandaministeri Goebbelsin tilauksesta sellaisia lauluja kuin "Von Finnland bis zum schwarzen Meer" ja "Panzer rollen in Afrika". 

Suomalainen Ooppera otti 1942 ohjelmistoon Schultzen oopperan Musta Pekka. Schwarzer Peter ei kuitenkaan ollut missään mielessä propagandaa. Vuonna 1936 sävelletty ooppera oli tarkoitettu koko perheelle, ja sopisi edelleenkin täydentämään kovin niukkaa lastenoopperatarjontaa. Testamentissaan Norbert Schultze puhdisti maineensa, sillä hän määräsi kaikkien Mustan Pekan ja muiden natsiaikaisten teostensa tulot annettavaksi Saksan Punaiselle ristille.

Mitä tein tänään?

Nenän partituurista avautuu ainutlaatuinen roolilista, joka huvittaa kuulijaa mutta tuottaa harmaita hiuksia roolittajalle ja myös sille, joka joutuu tästä tekemään selkeän version käsiohjelmaan. Rooleja on 78, ehkä. 

Kun kerron komealta kalskahtavan tittelini "päädramaturgi", minulta kysytään mitä se tarkoittaa. Siihen on osaa vastata. Ehkä sitä selventää kuvaus tavanomaisesta työpäivästä.
Aamulla ennätin päivittää oopperan Indigo esittelytekstiä saatuani uutta tietoa sen musiikista. Apocalyptican soittajien Perttu Kivilaakson ja Eicca Toppisen säveltämä ja Jaakko Kuusiston orkestroima Indigo saa kantaesityksensä tammikuussa, ja nyt jo pitäisi pystyä kuulijoille kertomaan millainen se on. Kuva täsmentyy koko ajan, mutta vasta kun harjoitukset alkavat, kuullaan mistä tässä on kysymys. Se juuri on kiehtovaa kantaesityksissä. Vanhojen klassikkojen esittäminen olisi tietysti oopperataloille turvallisinta. Jos niin olisi ajateltu aina, olisi jäänyt syntymättä monta oopperaa, jotka nyt ovat klassikoita.
Seuraavaksi oli vuorossa palaveri, jossa pohdittiin viestintää. Siitä en kerro enempää, sillä kaikki työelämässä mukana olevat tietävät, millaista kokouksissa on.
Palaverin jälkeen selvittelin pian julkistettavaan tilausteokseen liittyviä seikkoja ja havaitsin, että se on ainakin yhdeltä ominaisuudeltaan ensimmäinen laatuaan. Siitäkään en voi kertoa enempää, mutta ensi viikolla saatte lisää tietoa.
Välillä kirjoitin käsiohjelmatekstiä Mahlerin toiseen sinfoniaan ja suomensin kuoron viimeisessä osassa laulamaa tekstiä. Siinä on joitain erinomaisen hankalia kohtia, mutta olen pyrkinyt kääntämään näitä itse osittain aivan itsekkäistä syistä: tällä tavalla pääsen parhaiten teokseen sisälle.
Seurasi suunnittelukokous tulevasta teoksesta, jonka olen kirjoittanut ja myös ohjaan. Nyt on valittava vielä kahden erilaisen lavastusratkaisun välillä, ja ratkaisuun vaikuttaa tässä tapauksessa myös esityksen tilaaja. Lopullinen valinta jäi vielä tekemättä.
Palaverista palatessa poikkesin katsomossa seuraamassa Christinen ja kummituksen laskeutumista oopperan kellarikerroksen maanalaiselle järvelle ja vakuutuin visuaalisuudesta.
Otin kantaa siihen, mitkä Nenän roolimistä julkaistaan verkkosivuillamme. Päädyin kollegojen kanssa siihen, että julkaistaan kaikki. Niitä on jonkun laskelman mukaan 78. Mukana on myös sellainenkin rooli kuin "ei kukaan".
Parantelin hiukan käsikirjoitusta ja keksin loppuun paremman käänteen. Ja kun saan tämän blogin kirjoitettua, tehokasta työaikaa on jäljellä vielä tunti. Katson ikkunasta, taivaalla on vain ohkaisia pilviharsoja siellä täällä, joku makaa nurmikolla aurinkoa ottamassa, pari ihmistä pelaa mölkkyä, lokit ovat iltapäiväkävelyllä. En kaipaa sinne. Olen mielelläni työssä. Onkohan tämä normaalia?

Talo täynnä toimintaa

"Tässä vaihtuu vire kuin Voitto Hellsténillä, muistaako kukaan?" Leif Segerstam kysyy. Kukaan ei muista pikajuoksijasuuruuden loppukirejä, mutta se ei haittaa, Segerstam osaa kyllä verbalisoida temponvaihdokset monella muullakin tavalla. Jossain kohdassa uusi tempo on jo salaojitettu, toisessa paikassa taas sen pitää mennä verenkiertoon eikä saa olla kuin militäärirumpali.
Kuuntelin hetken, miten Leif Segerstam aloitti Brittenin War Requiemin harjoitukset orkesterisalissa. Sen jälkeen siirryin päänäyttämölle, jossa harjoitellaan Oopperan kummitusta. Ennätin sopivasti kuulemaan kuoron osuutta. Onkohan yhdessäkään aiemmassa Oopperan kummituksen lukuisista tuotannoista päästy kokemaan sellaista sointia, jonka taitava ammattimainen oopperakuoro saa aikaiseksi?
Seuraavaksi olisin voinut siirtyä johonkin balettisaleista, joissa harjoitellaan Kaunotarta ja hirviötä, peräti neljässä salissa samaan aikaan. Tai olisin voinut edetä oopperan harjoitushuoneisiin seuraamaan miten valmistetaan oopperaa Nenä.
Tästäkin käynee jo selväksi, että oopperatalo on täynnä toimintaa aamusta iltaan. Silti aina joskus törmään käsityksiin, että oopperatalo on vajaakäytössä. Yleispn puolelta siltä voi näyttääkin, sillä nyt esityksiä ei vielä ole päänäyttämöllä eikä niitä talvikaudellakaan ole läheskään joka ilta.
Esitystoimintakin on silti jo käynnistynyt. Orkesteri soitti Espoossa torstaina ja Lahdessa perjantaina. Tämän viikon perjantaina Helsingin Juhlaviikoilla esitettävässä Brittenin suurteoksessa War Requiem esiintyvät Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro. Esityksen voi muuten nähdä suoratoistona Ylen nettisivujen kautta maailmanlaajuisesti. Espoon konsertti taas radioitiin perjantaina. Jos ette sattuneet kuulemaan, se on kuultavissa vielä Areenassa:

http://areena.yle.fi/1-2864835

Atomipommi oopperan aiheena

Mitä aikansa älykkäimmät tiedemiehet ajattelivat 70 vuotta sitten, kun heidän luomansa pommi räjähti Hiroshimassa? Robert Oppenheimerin roolissa vuonna 2011 Jaakko Kortekangas. Kuva Heikki Tuuli. 

Atomipommi ei kuulosta oopperan aiheelta. John Adamsin ja Peter Sellarsin käsissä sen kehittämisestä syntyi kuitenkin yksi 2000-luvun ajatuksia herättävimmisä oopperoista, Doctor Atomic. Dokumenteista taitavasti rakennetussa teoksessa seurataan Robert Oppenheimerin ja muiden atomipommin kehittäjien elämää ennen koeräjäytystä. Mikä olikaan tieteentekijän vastuu, kun oltiin vapauttamassa aivan ennennäkemättömiä voimia?
Robert Oppenheimer tiedosti ongelman. Näin hän sanoi 1965: "Muistin säkeen hindujen Bhagavad-Gitasta. Tehdäkseen Prinssiin vaikutuksen Vishnu ottaa monikätisen muotonsa ja sanoo: nyt minusta on tullut Kuolema, maailmojen tuhoaja. Luulen että me kaikki ajattelimme niin."
Oopperan parissa olen joutunut perehtymään mitä erilaisimpiin aiheisiin. Doctor Atomic oli aivan erityislaatuinen kokemus, sillä vasta sen yhteydessä tutustuin tarkemmin valtavaan Manhattan-projektiin ja ydinfysiikkaan. Opin että atomipommin valmistaminen on periaatteessa helppoa, jos vain saa käsiinsä riittävän määrän rikastettua uraania. 

Ennenkuin pommi valmistui, tarvittiin valtava määrä työtä. Yhteensä jopa 130 000 ihmistä työskenteli atomipommin parissa eri puolilla Yhdysvaltoja. Ja 6.8.1945 kaikki oli valmista. Tinianin lentokentältä nousi varhain aamulla B 29 -pommikone. Muutaman tunnin kuluttua Hiroshiman yllä leimahti. 75 000 ihmistä kuoli hetkessä.

Apua, jouduin ohjaajaksi!

Työpöytä täyttyi luonnoksista yhden suunnittelupalaverin aikana. 

Apua, jouduin ohjaajaksi! Vai pitäisikö tässä tapauksessa esiintyjien ja yleisön huutaa apua.
En voi vielä kertoa tarkemmin, mistä on kysymys. Sen voin kuitenkin paljastaa, että olen tässä tuotannossa sekä käsikirjoittajana että ohjaajana. Nyt pääsen siis ensimmäistä kertaa kokemaan esityksen syntymisen aivan alusta loppuun.
Olen ollut Kansallisoopperassa jo kolmella vuosikymmenellä ja niiden aikana olen tehnyt melkein kaikkea. Laulamaan, tanssimaan tai soittamaan minua ei sentään ole pistetty, mistä yleisö on oopperan johdolle ikuisesti kiitollinen, mutta monessa muussa roolissa olen ollut. Nyt debytoin sitten myös ohjaajana. Oletatte nyt varmaan, että joku kykyjenetsijä on viimeinkin huomannut sisälläni piilevän ohjaajan ja ympäripuhunut Kansallisoopperan johdon antamaan minulle tilaisuuden näyttämön haltuunottoon ja koko oopperataiteen uudistamiseen. No ei, ratkaisu oli käytännöllinen. Osoittautui luontevimmaksi, että hoidan esityksen loppuun asti, koska kirjoittajana tunnen parhaiten omat suunnitelmani ja koska kahden laulajan esityksessä on kestoa vain alle puoli tuntia.
Hetki sitten päättyi suunnittelupalaveri lavastaja ja pukusuunnittelija Anna Kontekin kanssa. Tunti oli täynnä ehdotuksia, ideoita, luonnoksia, mielikuvia ja innostusta. Ensimmäiset suunnitelmat tehtiin keväällä, ja yhteistyö on sujunut mainiosti. On innostavaa vaihtaa ajatuksia sellaisen lavastajan kanssa, joka varmasti tietää, mikä toimii ja mikä ei. Koko teoksen idea on jossain määrin uudenlainen, joten miettimistä ja suunnittelemista tässä on molemmilla. 
En nyt vielä kerro tämän enempää. Voin vakuuttaa, että tulette kyllä tässä blogissa kuulemaan tuotannosta aivan kyllästymiseen asti. Sen verran voin paljastaa, että yleisö tulee olemaan poikkeuksellisen vaativaa.

Hyvästit Ringille

Tokion New National Theatren sivuilla mainostetaan nyt Reininkultaa. Ensi-ilta on lokakuussa, 19 vuotta Kansallisoopperan ensi-illan jälkeen.

 
"Zurück vom Ring!"
Nibelungin sormuksen viimeiset sanat saa Hagen, joka käskee olla kajoamatta sormukseen. Näitä sanoja teki mieli lainata, kun kuulin että koko Nibelungin sormus myydään Tokioon. Me emme siis enää koskaan näkisi Suomen Kansallisoopperan kaikkien aikojen mahtavinta tuotantoa, joka kaiken lisäksi oli suuren Götz Friedrichin viimeinen Ring-ohjaus.
Mutta saman tien tajusin, että tämä oli paras vaihtoehto. Nyt teosta ei uhkaa romuttaminen eikä unohtuminen varastoon, vaan se pystytään taas esittämään arvoisellaan tavalla. Tosin toisella puolella maapalloa, mutta periaatteessa sen voisi edelleen nähdä.
Minulle Nibelungin sormuksella on aivan erityinen merkitys, sillä tulin Kansallisoopperaan kesken tetralogian toteutuksen, ja Siegfried oli ensimmäinen ooppera, jonka näin aloitettuani tiedottajan ja dramaturgin työn. Se oli käänteentekevä elämys: siis ooppera voi olla jotain tällaistakin, samaan aikaan syvää, näyttävää ja jopa hauskaa. Pääsin mukaan vielä Jumalten tuhon toteuttamiseen ja sain tutustua edes pintapuolisesti yhteen vuosisadan merkittävimmistä oopperaohjaajista. Jumalten tuho merkitsi neljän oopperan sarjan loppua, mutta itselleni se merkitsi koko oopperauran alkua. Hienompaa aloitusta on vaikea kuvitella. Sittemmin koko sarja palasi vielä pariin kertaan, solistit vaihtuivat osittain, mutta yksi pysyi. Matti Salminen Hagenin roolissa opetti paljon siitä, mitä karisma voi vahvimmillaan olla. Salmisen tarvitsi vain olla näyttämöllä, kun huomio jo keskittyi häneen. Ja kun hän alkoi laulaa, Jumalten tuhon valtavat lavasteet tuntuivat tärisevän. Ja niinhän ne sitten lopulta aina hajosivat.
Viime viikolla lähetin sähköpostilla Tokioon Ringin vuoden 2011 esityksemme käsiohjelman. Lavasteet olivat menneet jo aikoja sitten ja kaikki tiesivät, ettei Wagnerin suurteos enää palaa meille. Lopullisesti se kuitenkin tuli tietoisuuteeni vasta kun selasin itse toimittamaani käsiohjelmaa ja tajusin, että seuraavaa kertaa ei enää tulisi, ei koskaan. Hyvästelin Ringin, pidin mielessäni pienen haikean kiitospuheen ja toivotin sille menestystä uudessa kotimaassaan. Painoin lähetä-painiketta. Yksi aikakausi oli ohi.

Sibelius aloitti orkesterin kauden

Muutama sekunti kapellimestari Wille Matvejeffin ja konserttimestari Jukka Merjasen keskustelun jälkeen syttyivät kauden ensimmäiset orkesterisävelet. 

Takana on loma, edessä uusi kapellimestari, ja kun tahtipuikko lyö syyskauden ensimmäisen alaslyönnin, kuulostaa kuin tätä olisi harjoiteltu jo pitkään.
Tottahan suomalainen muusikko ja kapellimestari tietävät, miten Sibeliusta pitää soittaa, ja onhan tämä orkesteri soittanut yhteen jo yli 50 vuotta. Silti jaksan hämmästyä sitä, miten valmista jälkeä syntyy jo ensimmäisellä kerralla.
Sibeliuksen Pelléas ja Mélisanden harjoitus aloitti tänään orkesterin syyskauden. Ensimmäinen esiintyminen on tiedossa jo torstaina, jolloin Espoon tuomiokirkossa soitetaan Urkuyö ja aaria -sarjassa Sibeliusta ja Schönbergiä. 
Sattumaa tai ei, Kansallisoopperan kausi käynnistyy temaattisesti hyvinkin yhtenäisissä merkeissä. Maeterlinckin näytelmä Pelléas ja Mélisande, johon Sibelius sävelsi musiikin, kertoo nuoren naisen ja vanhemman miehen kohtaamisesta ja tietenkin kuvaan tulee myös nuorempi mies. Voiko Mélisande rakastaa häntä suojellutta Golaud'ta vai viekö nuori Pelléas hänen sydämensä? Seuraavaksi palaa ohjelmistoon 22.8. baletti Kaunotar ja hirviö. Ja siinähän nuori tyttö joutuu pohtimaan, voiko hän rakastaa hirviötä, joka kuitenkin on huolehtinut hänestä. Sitten saa ensi-iltansa Oopperan kummitus, jossa nuori Christine joutuu valitsemaan epämuotoisuutensa naamioon peittävän miehen ja komean nuorukaisen välillä.
Kolmiodraama on oopperan ja baletin perusainesta, mutta juuri Kaunottaressa ja hirviössä sekä Oopperan kummituksessa on kyse aivan erityisestä tilanteesta: millainen on rakkauden voima, saako rakkaus näkemään ihmisen todellisen arvon pinnan alla? Siinä kysymyksessä taitaa olla yksi selitys siihen, että nämä kaksi tarinaa ovat osoittautuneet niin elinvoimaisiksi.