Suomalaisen oopperan suurmies on poissa

Yksi Ulf Söderblomin uran huippuhetkiä. Viimeisten kiusausten esitys Lontoossa 1979 on juuri päättynyt ja kapellimestari kiittää yhdessä Martti Talvelan ja Joonas Kokkosen kanssa. 

Kun Ulf Söderblom 2003 oli päässyt jalkeille aivoinfarktinsa jälkeen, hän kävi tapaamassa pääjohtajaa ja ilmoitti, että joutuu nyt pitämään pienen tauon orkesterinjohtamisessa.
Sellainen oli Ulf Söderblomin asenne. Hän ei antanut periksi. Siksi tänään tullut tieto hänen kuolemastaan oli lopulta yllätys.
Tutustuin Ulf Söderblomiin paremmin viimeistään kun hän 2001 johti Viimeisten kiusausten uuden tulemisen. Hänen taitojensa ja kokemuksensa rinnalla saatoin tuntea itseni todelliseksi oppipojaksi, niinkuin oikeastaan kuka tahansa muukin. Niin hyvin yhteistyömme kuitenkin sujui, että hän ehdotti minua tekemään hänestä kirjan. Tein laajan haastattelusarjan ja muokkasinkin niistä jo yhden kevyen kirjaversion. Sen annoin Ulf Söderblomilla 80-vuotislahjaksi, mutta siihen kirjan kehitystyö pysähtyi. Yksikään kustantaja ei ollut kiinnostunut, joten teksti jäi käsikirjoitusasteelle.
Haastattelut olivat antoisia, sillä Söderblomilla oli todellakin kerrottavaa. Meidän ikäpolvellemme 50-luvun Wien on tuttu elokuvasta Kolmas mies, mutta Ulf Söderblom oli ollut siellä opiskelemassa samaan aikaan Zubin Mehtan ja Claudio Abbadon kanssa.
Kiinnostavia olivat myös muistelmat Kansallisoopperan laulajista ja ohjaajista ja monista suurista persoonallisuuksista. Luonnehdinnoissa oli Ulfille tyypillistä kuivaa huumoria: "komea poika, mutta ei osannut laulaa", hän määritteli eräänkin solistin. 1968 Savonlinnan Fidelio-esityksessä satoi kaatamalla ja toisessa näytöksessä kuultiin repliikki, jossa janoinen vanki pyysi pisaraa vettä. "Se oli sikäli huvittavaa, että kun Pekka Nuotio avasi suunsa, hän oli hukkua veteen. Yleisö nauroi. Mutta tekijät itkivät."
Oopperantutkijalle kiinnostavia olivat myös muistelmat suomalaisen oopperan suurista hetkistä. Toukokuussa 1975 Joonas Kokkonen soitti Söderblomille, että Viimeiset kiusaukset ovat valmiina: "Lähdimme hakemaan sitä Sakari Puurusen kanssa, meillä oli ruusut kädessä ja Joonas Kokkonan odotti meitä kotonaan onnellisena kynttilä pöydällä. Se oli hieno hetki."
Oli onni saada tutustua Ulf Söderblomiin ja tallettaa hänen muistojaan. Hänellä taas oli onni elää juuri sinä aikana, kun suomalainen ooppera aloitti uuden nousunsa. "Minulla on ollut onni päästä orkesterimonttuun ja tuon taidemuodon kimppuun juuri sen kiintoisimmalla hetkellä. Olen saanut kokea enemmän kuin monella muulla on koskaan ollut mahdollisuus kokea."Ulf Söderblomin uralla moni asia meni juuri kuten pitikin. Kun hän johti 2001 viimeisen esityksensä Kansallisoopperassa, se oli tietenkin juuri Viimeiset kiusaukset. Ooppera päättyy Paavon repliikkiin, jolla suuri kapellimestari tuli jättäneeksi jäähyväiset Kansallisoopperalle: "Voitin, voitin toki". Ja sen jälkeen seurasi vain pitkä, kirkas E-duurisointu. 

Ensi-illassa Berliinissä

Lähes koko esitys tapahtuu venäläistä maaseututunnelmaa henkivässä ulkoilmassa. Tässä ollaan ensimmäisessä kohtauksessa, jossa Tatjana vasta haaveilee unelmiensa sankarista. Kuvat Komische Operin sivuilta. 

Käväisinpä sunnuntai-iltana Berliinin Komische Operin ensi-illassa katsomassa Barrie Koskyn uutta ohjausta Jevgeni Oneginista.
Käynti sujui vaivattomasti, sillä seurasin ensi-iltaa suorana nettiähetyksenä. Tai ei aina niinkään vaivattomasti. Yhteys takkusi alussa ja myöhemminkin kuva pikselöityi ja pysähteli. Ajoittaisista teknisistä hankaluuksista huolimatta nautin kovasti. Tässä ohjauksessa oli ajatusta ja taitoa.
Lähes kaikki tapahtui ulkoilmassa. No, tietenkin näyttää hiukan oudolta, kun Tatjana pyytää avaamaan ikkunan vaikka on selvästi nurmikolla. Muuten näkymä palveli tarinankerrontaa erinomaisesti ja oli tavattoman kaunis.
Pari yksityiskohtaa toi aivan uutta sisältöä kertomukseen. Tatjanan syntymäpäivillä päähenkilöt olivat ulkona ja tanssi kuului sisältä. Viimeisessä näytöksessäkään tanssia ei näytetty, juhlava poloneesi vain kuului jostain, ja Jevgeni oli tanssisalin ulkopuolella.  Käytännöllinen ratkaisu antoi samalla ymmärtää, että kumpikin koki olevansa elämän ulkopuolella.
Oneginin ja Lenskin kaksintaistelu tapahtui nyt huomattavassa humalatilassa. Juuri näin, sillä tällaisiahan nuorten miesten kuolemaan johtavat tappelut ovat, eivät sääntöjen mukaisia kaksintaisteluita. Itse kuolemaa ei näytetty, vain Olgan reaktiot siihen. Ja sehän oli tietysti paljon vaikuttavampaa. Kaiken kruunasi kiihkeä loppukohtaus ja ero surullisen sateen valuessa.

Ohjaus keskittyy hienosti Oneginin ja Tatjanan suhteeseen. Puhuttelevuutta ei ollenkaan vähennä se, että laulajat ovat nuoria, kuten Tshaikovski halusikin. 

Mikä ero tässä olikaan meillä 2006 ensi-iltansa saaneeseen Covent Gardenissa alunperin esitettyyn tuotantoon nähden. Kansallisoopperassahan oli toki aivan loistavia miehityksiä, mutta ohjaus ja visuaalisuus olivat kliseisiä, ja koreografia oli sellainen, että katsoin tanssikohtauksia silmät kiinni.
Barrie Kosky on tällä hetkellä kovasti kysytty ohjaaja oopperamaailmassa. Oneginin yhteydessä hän puhui siihen tapaan, että ei ole ollenkaan vaikeaa tehdä vaikuttavan näköisiä lavastuksia ja keksiä ohjaukselle hyvä konsepti, mutta olennaista on tehdä näyttämölle eläviä hahmoja, joista muodostuu laulun ja näyttelemisen yhteistaideteoksia. Ja sen Kosky todella osaa. Kansallisoopperassa hänen osaamistaan nähdään pian mainiossa Taikahuilussa, joka tosin on jotain aivan erilaista kuin tämä Jevgeni Onegin.
Saiko tämä sinut harmittelemaan, että et tiennyt asettua tietokoneen ääreen sunnuntaina? Ei hätää, hieno Onegin on edelleen nähtävänä. Klikkaa vaikka tästä linkistä ja ala nauttia: Jevgeni Onegin