Ensimmäistä kertaa oopperaa katsomassa

Tältä näyttää Don Pasqualen esityksen aikana näyttämön sivussa. Vasemmalla on esityksen lankoja käsissään pitävän näytäntöjärjestäjän koppi, sen edessä monitori, josta näkyy kapellimestari, ja kulissien lomasta näkyyy esiintyjiä. Menossa on juuri hilpeä loppukohtaus.

Juuri kun luulin tehneeni jo kaikkea mahdollista, tuli uusi tehtävä. Sain esitellä eilen oopperaa joukolle ihmisiä, jotka eivät olleet koskaan käyneet oopperassa. Kyllä, sellaisiakin ihmisiä löytyy, vaikka Kansallisoopperassa on vuosien mittaan käynyt valtava määrä katsojia. Yleisöyhteistyö-osaston projektissa muutama ensikertalainen perehdytettiin ensin oopperaan, ja sen jälkeen he pääsivät katsomaan Don Pasqualen harjoituksen.
Monilla oopperassa käymättömillä on sellainen käsitys, että tätä taitenalaa pitää ensin opiskella ja  katsottava teos pitää tuntea ja jopa lukea sen libretto etukäteen.
No, kuinka moni on lukenut Titanicin tai Casablancan käsikirjoituksen ennen kuin on nähnyt elokuvan? Siitä huolimatta näistäkin teoksista on käsittääkseni aika moni nauttinut.
Oopperan katsomiseen valmistautumiseksi riittää aivan hyvin, että menee esitykseen, istuu mukavasti paikalleen ja avaa aistinsa. Jos huumaavan musiikin, lyyrisen tekstin, vaikuttavan visuaalisuuden ja esiintyjien lavasäteilyn yhdistelmä ei tee vaikutusta, ei siinä auta libreton tankkaaminen.
Ei perehtymisestä haittaakaan ole. Monet ovat parikymmenminuuttisten teosesittelyjeni jälkeen tulleet sanomaan, että itse esityksestä sai enemmän irti, kun siitä tiesi perusasiat. Mutta kyllä Wagnerin Nibelungin sormuksesta voi nauttia, vaikka ei tietäisi yhdenkään johtoaiheen nimeä (itse asiassa ei niitä nimennyt itse säveltäjäkään, johtoaihetaulukot ovat myöhempien tutkijoiden tekemiä).
Tälle ryhmälle puhuin pari tuntia oopperan rakenteesta ja historiasta, mutta eipä siinä ajassa tietenkään pääse kuin raapaisemaan pintaa. Perehdytyksen jälkeen ensikertalaiset ainakin tiesivät, miten perinteinen ooppera rakentuu ja millaisia ovat tenorin, sopraanon ja basson tyypilliset roolit. Don Pasqualehan on siinä suhteessa mitä tyypillisin.
Tapasin joitain ryhmän jäseniä juuri äsken päättyneen Don Pasqualen harjoituksen jälkeen ja kyselin ensivaikutelmia. Kaikki olivat pitäneet, mutta huomasivat myös, mikä oli teoksen ongelma. Senhän pitäisi olla hauska, mutta musiikki maalaa Don Pasqualesta niin sympaattisen kuvan, että hänen pettämisensä ja nuorten rakastavaisten suoranainen ilkeys ei tunnu ollenkaan mukavalta. Kokenut oopperanharrastaja kenties nauttii enemmän Donizettin tavattoman hienosta musiikista ja bel canto -tyylin taitavista laulajista, mutta teoksen ensimmäistä kertaa näkevälle tapahtumat ja henkilöt ovat tärkeämpiä.
Sen verran innostuneilta kaikki kuitenkin tuntuivat, että ensimmäinen kerta ei jääne viimeiseksi. Suosittelin seuraavaksi kokemukseksi Toscaa tai Taikahuilua, teoksia joista on perin vaikea olla pitämättä. 

Lear aloitti suomalaisen oopperan uuden vuosituhannen

Lavastaja Markku Hakuri suunnitteli Kuningas Learia varten tyylikkään julisteen, joka oli myös käsiohjelman kannessa.

Shakespeare, Sallinen, Salminen. Kolmen ässän yhdistelmä koettiin tasan 15 vuotta sitten, kun Aulis Sallisen Kuningas Lear sai kantaesityksensä.
Kuningas Lear oli aikanaan huomattava tapaus. Ensi-ilta 15.9. 2000 oli aivan loppuunmyyty ja kriitikoita tuli kansainvälisestäkin lehdistöstä. Aulis Sallinen aikansa huomattavimpia oopperasäveltäjiä, ja kaiken lisäksi aihe oli kohtalaisen mittava. Kiinnostusta lisäsi vielä kadehdittavan hieno miehitys: nimiosassa Matti Salminen, Gloucesterina Jorma Hynninen, Cordeliana Lilli Paasikivi, Edmundina Jorma Silvasti, Edgarina Sauli Tiilikainen, Reganina Kirsi Tiihonen, Gonerilina Taina Piira... Ja kaikki elivät uransa parhaita vuosia. Okko Kamun innoittuneesti johtama esitys olikin todellista äänten juhlaa.
Seurasin Learin valmistumista tiiviisti. Ooppera oli vasta sävellysvaiheessa kun haastattelin Aulis Sallista. Muistan hyvin ensitapaamisen hänen kanssaan. Hänellä oli päässään karvalakki. Ei siksi, että hän olisi sisäistänyt modernistien hänestä antaman arvion karvalakkioopperoiden säveltäjänä, vaan siksi että ulkona oli yli 20 asteen pakkanen ja Sallinen oli juuri palannut Ranskan-asunnostaan.

Aulis Sallisen luonnoksia Cordelian aiheeksi.

Kun ooppera valmistui, tutkailin huolella niin melodista materiaalia kuin tekstiäkin ja innostuin kovasti. Järjestimme yleisötilaisuuden Alminsalissa. Aulis Sallisen, ohjaaja Kari Heiskasen, Matti Salmisen, Jorma Hynnisen ja muitten esittäjien ajatuksia tuli kuulemaan niin suuri joukko ihmisiä, että tilaisuutta jouduttiin laajentamaan videovälityksellä vielä lämpiöönkin.
Ensi-ilta oli hieno kokemus. Uuden vuosituhannen ensimmäiseen kantaesitykseen kohdistui suuria odotuksia, ja niihin Kuningas Lear vastasi. Se oli suurta oopperaa, entistä melodisemmin soivaa Sallista. Sitäpaitsi säveltäjän omista puheista saattoi jo päätellä tämän olevan hänen viimeinen oopperansa, mikä teki tästä merkkitapauksen. Sallisen tuotantohan on jatkunut vilkkaana, mutta oopperoita hän ei ole enää tehnyt.
Uusia suomalaisia oopperoita on Kuningas Learin jälkeen esitetty useitakin. Lear jätti kuitenkin lähtemättömän jäljen, olihan se ensimmäinen kantaesitysteos, jossa sain olla mukana.

Nyt syntyy jotain aivan uutta

He sen tekevät. Nyt aloitettiin aiheiden pohtiminen, ja huhtikuussa esitetään noin tunnin mittainen ooppera. Kuvassa on osa ryhmästä ensimmäisessä tapaamisessamme. 

Olikohan tämä kauden vaativin ja samalla antoisin tehtävä? Pääsin henkilövaihdoksen vuoksi aivan yllättäen mukaan Kuule ooppera -projektiin, jossa nuorten ryhmä tekee syksyn aikana oopperan, joka sitten huhtikuussa esitetään.
Työ alkaa tietenkin libreton tekemisellä, ja koska jonkin verran alaa tunnen, päädyin ohjaamaan ryhmää muutaman tunnin ajaksi. Ensimmäinen tapaaminen oli maanantaina, ja silloin kerroin ylipäätään librettojen ja oopperan vaatimuksista. Librettohan on yksi väheksytyimmistä kirjallisuuden lajeista. Monien oopperoiden tekstejä moititaan aivan aiheetta, tekstihän ei oopperassa ole itsenäinen elementti, vaan sen on tarkoitus antaa aihetta musiikille, joka taas vaikuttaa tekstiin. Oopperassahan on käytännössä aina sopraano, tenori ja basso, joiden keskinäisillä suhteilla pelataan.
Toisaalta ooppera antaa mahdollisuuksia, joita teatterissa ei ole. Käytin esimerkkinä mahdollisimman arkista ja merkityksetöntä dialogia: "Millaista oli koulussa tänään?" "Ihan tavallista." Mutta entäpä jos tuon vastauksen jälkeen alkaakin soida tunteikas musiikki? Ahaa, koulupäivän aikana on sattunut jotain erityistä. Tai sitten alkaa kuulua vaikka Psykon suihkukohtauksen kviik-kviik-musiikki. Sekin kertoo, ettei päivä ole ollut ihan tavallinen. Ja tästä voidaan lähteä purkamaan vaikka minkälaista tarinaa.
Aiheen valinta on tietenkin olennainen. Oopperassa tarina pitää kertoa ihmisen kautta. Jos puhutaan tuhansista pakolaisista ja näytetään ihmisjoukkoa laivalla, se ei liikauta ketään. Mutta kun otetaan yksi ihminen, ja aletaan kertoa tilanteesta hänen kauttaan, tarinaan tulee helposti niitä hyviä ja pahoja, joita draama vaatii.
Eilen kehiteltiin jo ensimmäinen mahdollinen oopperajuoni. Lähtökohtana oli yksi kielteinen ominaisuus, aloimme purkaa sitä henkilötasolla, miettiä millainen olisi päähenkilö, miten tuo piirre ilmenee käytännössä, ja miten tämä henkilö voisi muuttua tai vaikka saada opetuksen. Alle tunnissa tuloksena oli varsin hyvä draama. Voi olla, että se vielä hylätään, tai sitten sitä vielä syvennetään. Valitettavasti en itse pysty olemaan täysipäiväisesti mukana muitten töitten johdosta. Ryhmä on kuitenkin pätevissä käsissä, sillä työtä jatkavat näyttelijä Jemina Sillanpää ja säveltäjät Olli Kortekangas ja Riikka Talvitie.
Tehtävä oli vaativa, sillä näille tulevaisuuden tekijöille pitää tarjota vain parasta. Samalla se oli erittäin antoisa, sillä tämä ryhmä suorastaan säteilee energiaa ja luovuutta, uskoa tulevaisuuteen ja omiin mahdollisuuksiin.
Kun aloitimme maanantaina, edessä oli täysin tyhjä paperi. Muistutin, ettei sitä kannata kammoksua, päinvastoin. Sehän tarkoittaa sitä, että mahdollisuudet ovat rajattomat. Mikään ei estä sitä, etteikö tästä syntyisi mestariteos, joka tavoittaa jotain olennaista juuri tästä ajasta ja kertoo jotain sellaista, mihin yksikään aikaisempi ooppera ei ole pystynyt.

Käynti menneisyydessä

Kun näinä päivinä sähköpostiin ilmaantuu tällaista tekstiä, ensimmäisenä mieleen tulee, että oopperan kummitus on taas iskenyt. Georgiankielisen alun jälkeen viesti jatkui onneksi englanniksi ja kiinnostava kysymys paljastui.

Sain tällä kertaa viestin Georgiasta. Siinä kerrottiin meneillään olevasta projektista, jossa tutkitaan tsekkiläisten historiaa Georgiassa, ja nyt kyseltiin tenorista nimeltä Josef Navratil. Kysymys tuli Kansallisoopperaan, sillä Navratil vaikutti aikanaan Helsingissä. Kansallisoopperassa hän ei tosin laulanut, vaan sen edeltäjässä, Bergbomin Suomalaisen teatterin yhteydessä joitain vuosia toimineessa Suomalaisessa oopperassa.
Josef Navratil (1840-1912) oli laulanut mm. Prahassa ja tuli Helsinkiin 1875. Kolmen seuraavan vuoden ajan hän oli maan johtava tenori ja lauloi useita suuria oopperarooleja. Kerrotaan, että hän neuvotteli jo kiinnityksestä Dresdeniin ja siksi hänelle suostuttiin maksamaan Helsingissä parempaa palkkaa kuin muille laulajille. Lopulta hän kuitenkin lähti, ei Saksaan, vaan Georgiaan, jossa esiintyi Tbilisin oopperassa ja esitti myös georgialaisia kansanlauluja. Näin kansainvälistä oli oopperaelämä jo 1870-luvun Suomessa.
Samana päivänä kysyttiin myös kapellimestari Arthur Rosensteinista ja ohjaaja Kurt Daumista, jotka Edvard Fazer Wäinö Solan muistelmien mukaan palkkasi Suomalaiseen oopperaan. Heistä ei kuitenkaan löytynyt esitystietokannasta merkintää. Arkistostamme löytyi kuitenkin maininta, että kummankin kontrahti oli purettu syksyllä 1925 ennen kuin he edes olivat tulleet Suomeen, ja heille oli myös maksettu korvausta. Mutta mitä sopimuksen purkautumisen takana oli? Ainakin se sopi Wäinö Solalle, jolla aivan ilmeisesti oli jotain juutalaisia vastaan. Solahan oli sittemmin yksi keskeisiä Louis Laberin vastustajia.
Tällaisiin historiallisiin kysymyksiin olen päässyt välillä pakenemaan kummitushuumasta. Ensi-iltaviikolla ajatukset pyörivät väkisinkin uudessa tuotannossa, ja Oopperan kummitus on vielä erityistapaus. Eilen näin kenraaliharjoituksen, joten nyt olen kuullut harjoituksissa molempien miehitysten esitykset. Ne ovat erilaisia, sillä taitavana teatteriohjaajana Tiina Puumalainen on rakentanut ohjauksensa henkilöiden mukaan, ja näin tänne on itse asiassa valmistunut kaksi ohjausta.
Nyt kun julkisuus Kummituksen ympärillä on ensi-illan lähestyessä kiihtynyt, liput ovat menneet entistä nopeammin kaupaksi. Hyvin todennäköisesti viikonlopun jälkeen kaikki yli 70 000 paikkaa ovat myytyinä.
Ensi-ilta on itselleni sikäli poikkeuksellinen, että en ole paikalla. Olen ollut oopperaurani aikana kaikissa ensi-illoissa, väliin on tosin jäänyt pari oopperaa silloin, kun olen ollut virkavapaalla. Oopperan kummituksen lipputilanne nyt vain on sellainen, että ensi-iltaan en mahdu. Enkä ole aivan varma, haluaisinko nähdä tätä kolmatta kertaa viikon sisällä, sen verran tiukasti Webberin melodiat jo nytkin ovat asettuneet päähäni. Menen katsomaan varsinaisen esityksen vasta parin kuukauden päästä, ja silloinhan musikaali varmasti taas maistuu. 

40 vuotta sitten tehtiin historiaa

Tämä joukko teki suomalaisen oopperan historiaa tasan 40 vuotta sitten: pukusuunnittelija Maija Pekkanen, säveltäjä Joonas Kokkonen, Paavo Ruotsalaisen roolin laulanut Martti Talvela, lavastaja Mauno Hartman, ohjaaja Sakari Puurunen ja kapellimestari Ulf Söderblom.

40 vuotta sitten Kansallisoopperassa koettiin merkittävä hetki. Ensi-iltansa sai ooppera, josta seuraavien vuosien aikana tulisi toiseksi suosituin suomalainen ooppera heti Madetojan Pohjalaisten jälkeen. Sinä iltana kukaan ei sitä vielä arvannut, vaikka oopperan korkea taso olikin jo käynyt selväksi.

”Laskin ennakkoon, että Viimeisiä kiusauksia tullaan esittämään kuusi, seitsemän kertaa”, silloinen oopperanjohtaja Juhani Raiskinen muistelee.
Myös kantaesityksen ja sitä ennen Savonlinnassa Aulis Sallisen Ratsumiehen johtanut Ulf Söderblom muistaa, ettei suomalaisen oopperan uutta nousua silloin tajuttu.

"Vasta jälkeenpäin huomaa, että siitä on tullut historiaa. Silloin en edes huomannut mitä sitten tapahtui niin lyhyen ajan sisällä.”

Viimeisten kiusausten tavaton suosio oli yllätys. Mikään sen aineksissa ei näyttänyt viittaavan koko kansan oopperaan: aiheena on 1800-luvulla eläneen Paavo Ruotsalaisen elämä, perustana rakenteeltaan vaativa ja kaukana tutusta realismista oleva näytelmä, jossa saarnamies kuolinvuoteellaan näkee elämänsä keskeiset hetket, säveltäjänä arvostettu mutta suuren yleisön keskuudessa kuitenkin vaikeatajuisena pidetty akateemikko.

Ehkä yksi suosion syy oli siinä, että syvällinen ja uskonnollinen ooppera tuotiin keskelle poliittista 70-lukua, jolloin televisiossa päiviteltiin länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän kehnoutta, radiossa laulettiin vappuna kalsealla äänellä vallankumouksesta ja kaikkialta tulvi ylikansallista populaarimusiikkia. Yleisö otti omakseen Viimeiset kiusaukset kuin olisi halunnut näyttää, että suomalaisia voi sittenkin puhutella parhaiten oma kulttuurimme, ja että kansa voi ymmärtää vaativaakin taidetta. Toinen syy suosioon oli itse musiikissa. Laajat kansankerrokset ovat tunnetusti pitäneet oopperaa kiljumisena, joten on täytynyt tuntua käänteentekevältä kuulla oopperanäyttämöllä jotain sellaista kuin Paavon jyhkeä virsi.
Viimeisten kiusausten suosio ei rajoittunut Suomeen, vaan sitä lähdettiin viemään myös ulkomaille. Hiukan tietysti epäilytti esimerkiksi vauraaseen Sveitsiin lähdettäessä, puhuttelisiko siellä kuvaus 1800-luvun suomalaisen saarnamiehen viimeisistä hetkistä. Joonas Kokkonen kuittasi epäilykset lyhyesti: "Kuollaan sitä Sveitsissäkin."
Yhdessä Sallisen Punaisen viivan kanssa Viimeiset kiusaukset matkasi aina New Yorkiin asti. Ulkomainen menestys vakuutti kotimaiset poliitikot ja helpotti osaltaan uuden oopperatalon rahoitusta. Tasan 40 vuotta sitten koetulla ensi-illalla oli kauaskantoisia vaikutuksia.

Viimeisten kiusausten esityksissä koettiin myös aivan poikkeuksellisia suosionosoituksia. Joskus laulettiin virsi, ja kerran kävi todella erikoisesti. Näin Ulf Söderblom muistelee: "Pari esitystä ensi-illan jälkeen tapahtui niin, että esityksen päätyttyä yleisö oli hiljaa, ei tullut aplodeja. Se oli vaikuttavaa. Kokkosen kauniisti instrumentoitu E-duuri akordi soi, ei tapahtunut yhtään mitään, ei yhtään mitään. Löin soinnun poikki, ei kuulunut mitään. Pikku hiljaa tajusimme, että ei tule tapahtumaankaan. Ja ehkä minä sitten annoin merkin orkesterille ja orkesterilaiset rupesivat pakkaamaan soittimiaan. Se oli ainoa kerta, jolloin tämä on minulle tapahtunut, että yleisö näyttää sillä tavalla kiitollisuuttaan siitä esityksestä eikä meluamalla."

Menestyksen salaisuus

Piti oikein käydä katsomassa Kansallisoopperan kellarissa. Ei näkynyt järveä eikä urkuja soittavaa kummitusta, vaan järeä nostin, joka liikuttaa näyttämöä. 

Aplodeja, bravo-huutoja ja suurta huojentuneisuutta kaiken jännityksen ja kuumeisen työnteon jälkeen.
Takana on nyt Oopperan kummituksen pääharjoitus, jossa oli jo sali täynnä henkilökuntaa ja omaisia. Nyt saatiin tuntumaa siitä, miten esitys tehoaa, ja tehoaahan se. Itse esityksestä en vielä kirjoita mitään, vaan noudatan edelleen teatterimaailman periaatetta: vasta ensi-iltaa arvioidaan. Sen kuitenkin kerron, että oli hienoa nähdä monista pienemmistä rooleista tuttu laulaja näyttämöllä ottamassa vastaan ansaittua huutomyrskyä kerrankin näyttävästä ja suuresta roolista. Tuntui suorastaan siltä, että musikaalitaivaalle syttyi tänään uusi tähti.
Tämänkään Oopperan kummituksen tuotannon menestystä ei pysäytä enää mikään. Mutta mikä ihme juuri tästä teoksesta on tehnyt suorastaan legendaarisen? Onhan näitä hyvin sävellettyjä musikaaleja muitakin, jopa samasta aiheesta on tehty musikaaleja. Ensi-illassa Lontoossa se ei edes saanut erityisen hyviä arvosteluja. Maailmanvalloitus kuitenkin alkoi nopeasti.
Yksi menestyksen tekijä on tietenkin se, että Webber käyttää vain muutamaa, mutta sitäkin tarttuvampaa aihetta. Ne toistuvat esityksen aikana niin moneen kertaan, että puukorvaisinkin katsoja poistuu teatterista niitä hyräillen ennen kuin palautuu harmaaseen arkeen.
Teosta useampaan kertaan katsoessa Webberin tekniikka alkaa suorastaan vaivata, hän ei nimittäin käytä oivallisia melodioitaan johtoaiheina, siis siten että ne liittyisivät aina tiettyyn henkilöön, tapahtumaan tai tunteeseen, vaan jakelee samoja aiheita eri henkilöille. Jos Webberiä on tästä arvosteltu, hän on voinut vastata moitteisiin Liberacen tavoin: itkin koko matkan pankkiin. Arviot Andrew Lloyd Webberin omaisuudesta vaihtelevat, mutta yleensä puhutaan yli miljardista.
Toinen tärkeä tekijä on tuotteistaminen. Oopperan kummitus on tarkkaan varjeltu brändi, ja Lontoosta käsin valvotaan tarkasti kaikkia maailman tuotantoja. Hyvä esimerkki tuotteistamisen ja ohjauksen ja lavastuksen merkityksestä on tapaus Les Misérables. Se sai ensi-iltansa Ranskassa 1980 vain kohtuullisella menestyksellä. Suomessa se nähtiin Tampereen Teatterissa 1984 nimellä Kurjat. Vasta kun Cameron Macintosh tarttui musikaaliin ja tuotti sen Lontoossa 1985, siitä tuli tapaus.
Entä jos joku tuntematon säveltäjä olisi kirjoittanut Suomessa juuri samanlaisen Oopperan kummituksen ja se olisi esitetty tavallisen teatterin tavallisin resurssein? Olisiko siitä tullut 140 miljoonaa katsojaa tavoittanut hittituote?