Kaksi Taikahuilua

Ei, tämä ei ole selfie, vaan yksi Taikahuilun esiintyjistä. Hänet nähdään kohtauksessa, jossa Taminon huilu houkuttelee paikalle metsän eläimiä.

Jos saksankielisessä tekstissä lauletaan "Nein, nein", suomentamisen luulisi olevan yksinkertaista: "Ei, ei". Mutta sepä ei olekaan paras mahdollinen ratkaisu. Vokaali "e" ei toimi juuri tällä korkeudella, joten Toisen naisen osuus vaatii vielä hienosäätöä. Tällaisten asioiden kanssa painiskelen tällä hetkellä Taikahuilun laulettavassa käännöksessä. Nyt on meneillään suomennoksen viimeinen vaihe, jossa saan palautetta laulajilta ja yritän keksiä parempia ratkaisuja. Usein tilanne ratkeaa sanajärjestystä muuttamalla tai jonkin yksittäisen sanan vaihdolla. Mutta kun vaihdettava sana onkin riimin kohdalla, joudutaan muuttamaan ja korjaamaan myös aiempia tai myöhempiä säkeitä. 

Työ on vaativaa, mutta se kannattaa tehdä nyt. Muussa tapauksessa tekstiä muutellaan omin päin eikä kukaan enää tiedä, mikä on täsmälleen oikea versio. Onneksi viimeistelyvaiheessa on apuna ollut kokenut korrepetiittori Jukka Rissanen, joka tietää mikä toimii ja mitä pitää vielä hioa. 

Samaan aikaan on tekeillä toinen Taikahuilu, lapsille tarkoitettu. Sen ensimmäinen harjoitus on ensi viikolla, mutta sitten tuleekin laulajien muitten sitoumusten vuoksi kuukauden paussi, ja vasta tammikuussa päästään tekemään tosissaan. Lavastuksena olevan pienoismalliteatterin pitäisi silloin olla valmiina, samoin Anna Kontekin suunnittelemien hienojen pukujen. 

Partituurin sain tänään, ja nyt muusikot pääsevät harjoittelemaan Harri Karrin tekemää sovitusta. 

Odotan harjoituksia ja ensi-iltaa 25.1. pelonsekaisella innolla. Tiedän kyllä, millainen esityksestä tulee, mutta en voi tietää, miten yleisö sen ottaa vastaan. Käsittääkseni tämä yleisö ei myöskään kaihda ilmaisemasta mielipidettään aivan suoraan. 

Yhdestä kohtauksesta olen vakuuttunut. Kaikkien lasten suosikki on aina ollut kohtaus, jossa eläimet kerääntyvät kuuntelemaan Taminon huilunsoittoa. Tällä kertaa nähdään ainakin kuvassa oleva apina, jättiorava sekä paristokäyttöinen kävelevä ja haukkuva koira. Jos edes tämä kohtaus ei saa yleisöä syttymään, lupaan jättää ohjaajanurani tähän teokseen. Toisaalta kyllä kiinnostaisi tehdä vielä jotain pientä. Olisikohan Nibelungin sormus sopiva seuraavaksi teokseksi? 

Ikuinen kiertokulku

Michael Güttler johtaa, hänen edessään soittaa orkesteri ja takana ovat solistit, joita Nenässä on kymmeniä. Meneillään on sitzprobe orkesterisalissa. 

Michael Güttler johtaa, orkesterin vasket raikuvat, äänten massa tuskin mahtuu suureen harjoitussaliin. Solistit istuvat orkesterin takana, teos etenee ja laulajat nousevat vuorollaan esittämään oman osuutensa. Välillä kapellimestari lyö poikki ja laulaa trumpetistille malliksi, miten haluaisi räväkän soolon soivan.
Ollaan niin sanotussa sitzprobessa. Saksalaiselle termille ei ole luontevaa suomennosta, mutta se tarkoittaa solistien ja orkesterin yhteistä harjoitusta ennen näyttämöharjoituksia. Tässä harjoituksessa ei siis vielä näytellä, vaan keskitytään musiikkiin. Sitzprobe onkin yleensä orkesterin harjoitussalissa, mutta joskus se voidaan tehdä näyttämölläkin.
Nyt tekeillä on Shostakovitshin Nenä. Laulajat ja orkesteri ovat harjoitelleet ensin erikseen, ja tällä viikolla on sitten kokeiltu sitzprobessa, kuinka palaset asettuvat kohdalleen. Ensi-ilta on perjantaina 20.11. ja torstaina 12.11. orkesteri on ensimmäistä kertaa mukana näyttämöharjoituksessa. Tätä ensimmäistä kohtaamista nimitetään pääharjoitukseksi. Tai katastrofiharjoitukseksi, suuri koneisto kun ei aina aivan heti toimi joka kohdassa täysin virheettömästi.
Pääharjoituksissa ohjauksen on syytä olla valmiina, sillä siitä alkaen harjoitusten etenemisestä päättää kapellimestari. Tässä on teatterin ja oopperan olennainen ero. Kun teatteriohjaaja on tottunut tekemään muutoksia ensi-iltaan asti, oopperassa ohjaaja ei enää viimeisten harjoitusten aikana voi ainakaan kesken harjoituksen tehdä juuri mitään.
Tällä aikataululla yleensä pärjätään, mutta muistan seuranneeni ainakin yhtä harjoitusta, jossa ohjaaja alkoi huutaa kapellimestarille kesken pääharjoituksen. Näyttämöaika oli nimittäin loppumassa, ja kapellimestari halusikin hioa orkesterisoinnin yksityiskohtia. Kaikesta huolimatta silloinkin päästiin ensi-iltaan ja ohjaaja ja kapellimestari tulivat kumartamaan ihan sopuisasti.
Harjoitusjakso huipentuu kahta päivää ennen ensi-iltaa kenraaliharjoitukseen. Sinne ei myydä lippuja, vaan paikalla oleva koeyleisö koostuu pääasiassa omasta henkilökunnasta. Perinteisesti on myös ollut sääntönä, että kriitikot eivät saa tulla kenraaliharjoitukseen keskeneräistä esitystä katsomaan. Käytännössä kenraaliharjoitus on lähes aina valmis esitys. Muistan vain yhden baletin kenraaliharjoituksen, jossa yleisö sai kuulla, miten epätoivoinen koreografi huuteli jatkuvasti ohjeita.
Ja sitten on vuorossa odotettu ensi-ilta. Siinä on aina aivan oma latauksensa. Ihan objektiivisesti tarkastellen esitys on kuitenkin yleensä parhaimmillaan vasta muutaman esityksen kuluttua. Parissa kuukaudessa esitykset ovat sitten takana, ja teos siirretään varastoon. Parin vuoden kuluttua se harjoitellaan uudelleen ja esitetään taas muutaman kerran. Jos yleisöä riittää, esityksen elinkaari voi jatkua vaikka vuosikymmenien ajan, jos se taas ei näytä kiinnostavan, se saattaa päätyä jo toisen tulemisensa jälkeen myytäväksi ulkomaille tai jopa romutettavaksi.
Ja sitten sen korvaa uusi tuotanto, jota harjoitellaan harjoitushuoneissa, kuorosalissa ja orkesterisalissa, pidetään sitzprobet, pääharjoitukset ja kenraalit ja päästään ensi-iltaan. Kiertokulku jatkuu loputtomiin. Työ oopperassa ei tule koskaan valmiiksi.

Kummituksen arvoitukset ratkeavat

Miten kummitus oikeastaan on päätynyt oopperatalon kellariin? Entä millä ihmeen tempulla hän saa Carlottan lauluäänen sortumaan kesken esityksen? Miksi kellarissaan elelevä kummitus yhtäkkiä onkin hautausmaalla?
Sain näihin Oopperan kummituksen moniin aukkokohtiin ja epäjohdonmukaisuuksiin vastauksen katsoessani lopultakin Joel Schumacherin elokuvaversion. Hieno elokuva paranteli muutamilla lisäkohtauksilla ja dialogeilla tarinaa. Mukana oli myös kokonaisuuden dramaturgiaa tehostavia muutoksia. Lavastus ja puvustus olivat upeita ja vanhan kullan- ja sametinhohtoisen oopperatalon ilmapiiri oli käsinkosketeltavan todellinen.
Tämä elokuva on ehdottomasti katsomisen arvoinen, vaikka Kansallisoopperan esityksen olisi jo nähnytkin. Yhdessä olennaisessa asiassa elokuva kuitenkin häviää Kansallisoopperan tuotannolle murskaluvuin: musiikissa.
Mukana on ihan hyviä näyttelijöitä, mutta joidenkin laulamista on lähinnä kärsimys kuunnella. Jos on kuullut Kansallisoopperassa Ville Rusasen ja Ilkka Hämäläisen tulkitsevan Phantomin roolia samalla kertaa pakahduttavalla tunnelatauksella ja silti äärimmäisen hallitulla äänellä, ei voi muuta kuin ihmetellä miksi elokuvassa on valittu vaativaan ja monipuolista laulutaitoa vaativaan rooliin Gerard Butler, joka on ihan hyvä näyttelijä mutta ei laulaja. Kummituksen kohdalla roolitus on pettänyt pahimmin, mutta eivät muutkaan meidän näyttämöllämme pärjäisi.
Vai onko käynyt niin, että Kansallisoopperassa viettämäni parinkymmenen vuoden kausi on hemmotellut minut niin pilalle, että enää ei kelpaa muu kuin aivan korkeimman tason laulu? Ei aivan, sillä pari viikkoa sitten nautin kovasti Tampereen teatterin Sugar-musikaalissa loistavien koomikoiden Lari Halmeen ja Risto Korhosen laulusta, jolla ei oopperataiteen kanssa ole varsinaisesti mitään tekemistä. Oopperan kummitus vain on sellainen teos, että se vaatii osaamista.
Täällä odotetaan edelleen Webberin itsensä vierailua. En yhtään ihmettelisi, vaikka hänkin toteaisi teoksensa vasta nyt saaneen oikean tulkinnan.