Kaksi Taikahuilua

Ei, tämä ei ole selfie, vaan yksi Taikahuilun esiintyjistä. Hänet nähdään kohtauksessa, jossa Taminon huilu houkuttelee paikalle metsän eläimiä.

Jos saksankielisessä tekstissä lauletaan "Nein, nein", suomentamisen luulisi olevan yksinkertaista: "Ei, ei". Mutta sepä ei olekaan paras mahdollinen ratkaisu. Vokaali "e" ei toimi juuri tällä korkeudella, joten Toisen naisen osuus vaatii vielä hienosäätöä. Tällaisten asioiden kanssa painiskelen tällä hetkellä Taikahuilun laulettavassa käännöksessä. Nyt on meneillään suomennoksen viimeinen vaihe, jossa saan palautetta laulajilta ja yritän keksiä parempia ratkaisuja. Usein tilanne ratkeaa sanajärjestystä muuttamalla tai jonkin yksittäisen sanan vaihdolla. Mutta kun vaihdettava sana onkin riimin kohdalla, joudutaan muuttamaan ja korjaamaan myös aiempia tai myöhempiä säkeitä. 

Työ on vaativaa, mutta se kannattaa tehdä nyt. Muussa tapauksessa tekstiä muutellaan omin päin eikä kukaan enää tiedä, mikä on täsmälleen oikea versio. Onneksi viimeistelyvaiheessa on apuna ollut kokenut korrepetiittori Jukka Rissanen, joka tietää mikä toimii ja mitä pitää vielä hioa. 

Samaan aikaan on tekeillä toinen Taikahuilu, lapsille tarkoitettu. Sen ensimmäinen harjoitus on ensi viikolla, mutta sitten tuleekin laulajien muitten sitoumusten vuoksi kuukauden paussi, ja vasta tammikuussa päästään tekemään tosissaan. Lavastuksena olevan pienoismalliteatterin pitäisi silloin olla valmiina, samoin Anna Kontekin suunnittelemien hienojen pukujen. 

Partituurin sain tänään, ja nyt muusikot pääsevät harjoittelemaan Harri Karrin tekemää sovitusta. 

Odotan harjoituksia ja ensi-iltaa 25.1. pelonsekaisella innolla. Tiedän kyllä, millainen esityksestä tulee, mutta en voi tietää, miten yleisö sen ottaa vastaan. Käsittääkseni tämä yleisö ei myöskään kaihda ilmaisemasta mielipidettään aivan suoraan. 

Yhdestä kohtauksesta olen vakuuttunut. Kaikkien lasten suosikki on aina ollut kohtaus, jossa eläimet kerääntyvät kuuntelemaan Taminon huilunsoittoa. Tällä kertaa nähdään ainakin kuvassa oleva apina, jättiorava sekä paristokäyttöinen kävelevä ja haukkuva koira. Jos edes tämä kohtaus ei saa yleisöä syttymään, lupaan jättää ohjaajanurani tähän teokseen. Toisaalta kyllä kiinnostaisi tehdä vielä jotain pientä. Olisikohan Nibelungin sormus sopiva seuraavaksi teokseksi? 

Ikuinen kiertokulku

Michael Güttler johtaa, hänen edessään soittaa orkesteri ja takana ovat solistit, joita Nenässä on kymmeniä. Meneillään on sitzprobe orkesterisalissa. 

Michael Güttler johtaa, orkesterin vasket raikuvat, äänten massa tuskin mahtuu suureen harjoitussaliin. Solistit istuvat orkesterin takana, teos etenee ja laulajat nousevat vuorollaan esittämään oman osuutensa. Välillä kapellimestari lyö poikki ja laulaa trumpetistille malliksi, miten haluaisi räväkän soolon soivan.
Ollaan niin sanotussa sitzprobessa. Saksalaiselle termille ei ole luontevaa suomennosta, mutta se tarkoittaa solistien ja orkesterin yhteistä harjoitusta ennen näyttämöharjoituksia. Tässä harjoituksessa ei siis vielä näytellä, vaan keskitytään musiikkiin. Sitzprobe onkin yleensä orkesterin harjoitussalissa, mutta joskus se voidaan tehdä näyttämölläkin.
Nyt tekeillä on Shostakovitshin Nenä. Laulajat ja orkesteri ovat harjoitelleet ensin erikseen, ja tällä viikolla on sitten kokeiltu sitzprobessa, kuinka palaset asettuvat kohdalleen. Ensi-ilta on perjantaina 20.11. ja torstaina 12.11. orkesteri on ensimmäistä kertaa mukana näyttämöharjoituksessa. Tätä ensimmäistä kohtaamista nimitetään pääharjoitukseksi. Tai katastrofiharjoitukseksi, suuri koneisto kun ei aina aivan heti toimi joka kohdassa täysin virheettömästi.
Pääharjoituksissa ohjauksen on syytä olla valmiina, sillä siitä alkaen harjoitusten etenemisestä päättää kapellimestari. Tässä on teatterin ja oopperan olennainen ero. Kun teatteriohjaaja on tottunut tekemään muutoksia ensi-iltaan asti, oopperassa ohjaaja ei enää viimeisten harjoitusten aikana voi ainakaan kesken harjoituksen tehdä juuri mitään.
Tällä aikataululla yleensä pärjätään, mutta muistan seuranneeni ainakin yhtä harjoitusta, jossa ohjaaja alkoi huutaa kapellimestarille kesken pääharjoituksen. Näyttämöaika oli nimittäin loppumassa, ja kapellimestari halusikin hioa orkesterisoinnin yksityiskohtia. Kaikesta huolimatta silloinkin päästiin ensi-iltaan ja ohjaaja ja kapellimestari tulivat kumartamaan ihan sopuisasti.
Harjoitusjakso huipentuu kahta päivää ennen ensi-iltaa kenraaliharjoitukseen. Sinne ei myydä lippuja, vaan paikalla oleva koeyleisö koostuu pääasiassa omasta henkilökunnasta. Perinteisesti on myös ollut sääntönä, että kriitikot eivät saa tulla kenraaliharjoitukseen keskeneräistä esitystä katsomaan. Käytännössä kenraaliharjoitus on lähes aina valmis esitys. Muistan vain yhden baletin kenraaliharjoituksen, jossa yleisö sai kuulla, miten epätoivoinen koreografi huuteli jatkuvasti ohjeita.
Ja sitten on vuorossa odotettu ensi-ilta. Siinä on aina aivan oma latauksensa. Ihan objektiivisesti tarkastellen esitys on kuitenkin yleensä parhaimmillaan vasta muutaman esityksen kuluttua. Parissa kuukaudessa esitykset ovat sitten takana, ja teos siirretään varastoon. Parin vuoden kuluttua se harjoitellaan uudelleen ja esitetään taas muutaman kerran. Jos yleisöä riittää, esityksen elinkaari voi jatkua vaikka vuosikymmenien ajan, jos se taas ei näytä kiinnostavan, se saattaa päätyä jo toisen tulemisensa jälkeen myytäväksi ulkomaille tai jopa romutettavaksi.
Ja sitten sen korvaa uusi tuotanto, jota harjoitellaan harjoitushuoneissa, kuorosalissa ja orkesterisalissa, pidetään sitzprobet, pääharjoitukset ja kenraalit ja päästään ensi-iltaan. Kiertokulku jatkuu loputtomiin. Työ oopperassa ei tule koskaan valmiiksi.

Kummituksen arvoitukset ratkeavat

Miten kummitus oikeastaan on päätynyt oopperatalon kellariin? Entä millä ihmeen tempulla hän saa Carlottan lauluäänen sortumaan kesken esityksen? Miksi kellarissaan elelevä kummitus yhtäkkiä onkin hautausmaalla?
Sain näihin Oopperan kummituksen moniin aukkokohtiin ja epäjohdonmukaisuuksiin vastauksen katsoessani lopultakin Joel Schumacherin elokuvaversion. Hieno elokuva paranteli muutamilla lisäkohtauksilla ja dialogeilla tarinaa. Mukana oli myös kokonaisuuden dramaturgiaa tehostavia muutoksia. Lavastus ja puvustus olivat upeita ja vanhan kullan- ja sametinhohtoisen oopperatalon ilmapiiri oli käsinkosketeltavan todellinen.
Tämä elokuva on ehdottomasti katsomisen arvoinen, vaikka Kansallisoopperan esityksen olisi jo nähnytkin. Yhdessä olennaisessa asiassa elokuva kuitenkin häviää Kansallisoopperan tuotannolle murskaluvuin: musiikissa.
Mukana on ihan hyviä näyttelijöitä, mutta joidenkin laulamista on lähinnä kärsimys kuunnella. Jos on kuullut Kansallisoopperassa Ville Rusasen ja Ilkka Hämäläisen tulkitsevan Phantomin roolia samalla kertaa pakahduttavalla tunnelatauksella ja silti äärimmäisen hallitulla äänellä, ei voi muuta kuin ihmetellä miksi elokuvassa on valittu vaativaan ja monipuolista laulutaitoa vaativaan rooliin Gerard Butler, joka on ihan hyvä näyttelijä mutta ei laulaja. Kummituksen kohdalla roolitus on pettänyt pahimmin, mutta eivät muutkaan meidän näyttämöllämme pärjäisi.
Vai onko käynyt niin, että Kansallisoopperassa viettämäni parinkymmenen vuoden kausi on hemmotellut minut niin pilalle, että enää ei kelpaa muu kuin aivan korkeimman tason laulu? Ei aivan, sillä pari viikkoa sitten nautin kovasti Tampereen teatterin Sugar-musikaalissa loistavien koomikoiden Lari Halmeen ja Risto Korhosen laulusta, jolla ei oopperataiteen kanssa ole varsinaisesti mitään tekemistä. Oopperan kummitus vain on sellainen teos, että se vaatii osaamista.
Täällä odotetaan edelleen Webberin itsensä vierailua. En yhtään ihmettelisi, vaikka hänkin toteaisi teoksensa vasta nyt saaneen oikean tulkinnan.

Sortavalan oopperaihmeellä oli kauaskantoisia seurauksia

Pienessä Sortavalassa toteutettiin 1933 näin näyttävä Aida. Kuva ensimmäisestä kohtauksesta. 

Oopperahistorian tutkijan elämässä on joskus aivan erityisiä hetkiä. Sellaisen koin tänään, kun posti toi kirjekuorellisen valokuvia ja vanhan käsiohjelman. Ne olivat Sortavalassa 1933 järjestetystä Aida-esityksestä. Tapahtumasta oli säilynyt joitain kuvia Alfons Almin valokuvakansiossa, mutta tässä oli myös ennestään tuntemattomia kuvia, kaiken lisäksi laadultaan hienoja. Kuvat ovat peräisin esityksissä Amneriksen roolin laulaneelta Greta Durchmanilta, jonka jälkeläiset ystävällisesti ottivat yhteyttä ja lahjoittivat kuvaharvinaisuudet Kansallisoopperalle.
Oopperoiden esittäminen kauniissa mutta pienessä Sortavalassa oli melkoinen ihme, sillä kaupungissa oli alle 5 000 asukasta. Musiikkiperinteet olivat kuitenkin näyttävät. Etenkin kun kaupunkiin tuli 1880 opettajaseminaari pätevine musiikinopettajineen, kaupungissa alkoi vilkas musiikkielämä. Oopperahankkeiden kannalta keskeinen henkilö oli Helsingissä ja Wienissä opiskellut laulajatar Greta Durchman (1889–1981, vuodesta 1936 Turkama), joka oli asettunut Sortavalaan mentyään naimisiin apteekkari Väinö Durchmanin kanssa. Durchmannien koti ja Eliel Saarisen suunnittelema upea kesäasunto Taruniemessä olivat kaupungin kulttuurielämän tärkeitä paikkoja. Toinen aikanaan Helsingissä opiskellut laulaja oli Inkeri Stenbäck, jonka oli tuonut Sortavalaan avioituminen merilentolaivueen päällikkönä toimivan majuri Erik Z. Stenbäckin kanssa. Sortavalassa syntynyt Olavi Nyberg oli opiskellut Helsingin lisäksi Milanossa ja konsertoi myöhemmin usein kotikaupungissaan. Ja kun paikallista meijeriä tuli johtamaan lahjakas laulaja Alfons Alm, koossa oli moneenkin oopperaan pystyvä ensemble.

Alfons Alm ja Sortavalan oopperaelämän keskeinen vaikuttaja Greta Durchman.

Ensimmäiseksi esitettiin Carmen, ja siinä onnistuttiin niin hyvin, että päätettiin ryhtyä saman tien todella vaativaan hankkeeseen. Verdin Aidaa alettiin valmistella syksyllä 1932. T. Halttu maalasi lavasteita, pukuja tehtiin yhteisvoimin, Olavi Nyberg, neiti Malin ja tohtori V. Pajari harjoittivat musiikkia ja rouva Nurmi ohjasi oopperan tansseja.
Alfons Alm oli Radames, Inkeri Stenbäck oli Aida ja Greta Durchman tulkitsi Amneriksen roolin. Tällä kertaa ei voitu tyytyä pianosäestykseen kuten Carmenissa, sillä esitysluvan saaminen kustantaja Ricordilta edellytti orkesteria. Se onnistuttiin kokoamaan lähes täysin paikkakuntalaisista, vain kuusi viipurilaista muusikkoa tarvittiin vahvistukseksi.
”Sortavalan oopperataiteen harrastajain suuryitys”, kuvasi Laatokka-lehti Aidan valmisteluja.”Moni kaupungin rouva ja herra, joilla muinaisen Egyptin historia on kangastellut hyvin hämäränä aavistuksena alitajunnasta, on yhtäkkiä ja aavistamattaan äkännyt olevansa pensseli kädessä maalaamassa häränpäätä jonkun tuntemattoman egyptiläisen papin esiliinaan.”Kaiken kaikkiaan esityksessä oli mukana 70 ihmistä, mikä alle viiden tuhannen asukkaan kaupungissa oli todella valtava saavutus. Esityksestä saatiin ulkoisestikin edustava. Lavasteet ja puvut veivät aitoon egyptiläiseen tunnelmaan, kun taustafondin pyramidit ja sfinksit kohosivat palmujen takaa Niilin halkomasta hiekkaerämaasta.

Aidaa varten valmistettiin komeat puvut ja lavasteet. 

Varsinaista näyttämöohjausta ei Aidan esityksessä ollut, lähinnä siitä huolehti oman laulunsa ohella rouva Durchman. Almi muisteli myöhemmin, että ohjeet olivat varsin vaatimattomia: välillä pidettiin molemmat kädet rinnalla, välillä nostettiin toinen ylös.Aida sai ensi-iltansa seminaarin juhlasalissa 8.3.1933 ja esitys oli täydellinen menestys.”Maaliskuun 8 päivä vuonna 1933 tulee varmasti jäämään Sortavalan rikkaassa musiikinhistoriassa merkkipäiväksi, joka ensimmäisten joukossa mainitaan kun sivistyksellisiä juhlatapauksia muistellaan”, todettiin Laatokka-lehdessä. ”Yleisöä oli sali täynnä, innostus rampin molemmin puolin suuri, suosionosoituksia, kukkasia loppumattomiin.”Aida-esityksellä oli ratkaiseva merkitys myös Suomalaisen Oopperan ja sittemmin Suomen Kansallisoopperan tulevaisuudelle. Aida uusittiin kesällä ulkoilmaesityksenä kapellimestarinaan Armas Järnefelt, joka houkutteli Alfons Almin Suomalaiseen Oopperaan. Almi sai kiinnityksen tenoriksi, kohosi myöhemmin koko talon johtoon, alkoi eläkkeelle jäätyään johtaa oopperatalosäätiötä ja hankki sitkeällä työllä Kansallisoopperalle uuden talon. Olisikohan uutta taloa vieläkään, jos Sortavalassa ei olisi aikanaa päätetty esittää Aidaa?  

Loppukohtauksessa Inkeri Stenbäck ja Alfons Alm. 

Merenneidon muutos

Miten saada Andersen (Ville Mäki) ja merenneito (Tiina Myllymäki) samaan tarinaan? Kuva Sakari Viika. 

Elokuussa 2014 Kenneth Greve pyysi apua: pitäisi liittää yhteen satu pienestä merenneidosta ja H. C. Andersenin oma elämä, ja tapahtumien pitäisi jollain tavalla sijoittua balettimaailmaan. 
Ei aivan yksinkertainen tehtävä, mutta mitä enemmän Anderseniin perehdyin, sitä paremmalta ajatus alkoi tuntua. Elämäkerrallisuus ei ole pitkään aikaan ollut muodikasta kirjallisuudentutkimuksessa, mutta tässä tapauksessa tekijän elämä ja hänen tuotteensa tuntuivat kulkevan tiiviisti yhdessä. Rumassa ankanpoikasessa ja muutosta haluavassa merenneidossa heijastuivat selvästi Andersenin omat haaveet. Andersen oli lähtöisin vaatimattomista oloista, halusi näyttelijäksi ja tanssijaksi, mihin hänellä ei ollut edellytyksiä, rakasti miestä, joka yllättäen avioitui. 
Andersenin tuominen kertojaksi näyttämölle olisi ollut ilmeinen mutta liian yksitasoinen ratkaisu. Ryhdyin toimeen ja punoin ainekset yhteen. Sen jälkeen Greve teki omat ehdotuksensa ja työstimme toisen version. Osittain olin mukana vielä kolmannessa versiossa, mutta sitten en kuullut merenneidosta mitään puoleentoista vuoteen. Tällä viikolla olen seurannut harjoituksia ja nähnyt, millaisen muutoksen tarina on tänä aikana kokenut. 
Siltä varalta, että joku on kiinnostunut teoksen syntyprosessista, julkaisen tässä sen aivan alkuperäisen suunnitelman, jonka pohjalta Kenneth Greve alkoi tätä balettia tehdä. Moni asia on muuttunut, mutta moni idea on säilynytkin. Suurin muutos tuli jo toisessa versiossa loppukohtaukseen. Tarinan lopettaminenhan tuotti Andersenille itselleenkin vaikeuksia, kuten käsikirjoituksen viimeisistä sivuista voi päätellä.  
Baletin ja oopperan luominen ovat aina pitkiä prosesseja ja alkuideasta saatetaan päätyä hyvinkin etäälle. Tärkeintä on että perusajatus on säilynyt: jokainen haluaa muuttua erilaiseksi, mutta muutoksesta voi joutua maksamaan kovan hinnan - ja lopulta voi huomata olevansa onnellisin hyväksyessään itsensä juuri sellaisena kuin on. Tässä siis suunnitelma kahden vuoden ja kahden kuukauden takaa.

Ensimmäinen näytös 

Merenneito elää sisartensa kanssa meressä onnellista elämää, mutta se ei riitä, hän haluaa olla jotain muuta ja haluaa nähdä, mitä on meren pinnan yläpuolella. Hän laulaa kauniilla äänellään kaipauksestaan ja aloittaa matkansa kohti meren pintaa. 
Andersen kirjoittaa satuja, mutta se ei riitä, hän haluaa olla jotain muuta, tanssija. Hän ihailee prinssiä, joka on kuuluisa tanssija ja baletinjohtaja. Andersen menee teatteriin, jossa prinssi harjoittaa tanssijoita. Andersen yrittää tanssia, mutta hänen liikkeensä ovat kömpelöitä. Toiset tanssijat pilkkaavat häntä. Andersen lähtee masentuneena teatterista ja haluaa heittäytyä mereen. Prinssi seuraa häntä, saa estettyä hänen hyppäämisensä, mutta putoaa itse veteen. 
Merenneito näkee prinssin putoavan ja ottaa hänet käsivarsilleen. Hän vie prinssin rantaan ja rakastuu tähän. Merenneidon on kuitenkin pakko lähteä koska hän ei pysty kävelemään eikä tanssimaan, eikä prinssi voisi seurata häntä merenpinnan alle. Prinssin löytää rannalta kaunis nainen, ja tajuihinsa tuleva prinssi uskoo tuon naisen pelastaneen hänen henkensä. 
Merenneito menee noidan luo saadakseen jalat ja muuttuakseen ihmiseksi. Noidalla on taikajuoma, mutta hinta on korkea: merenneidon pitää antaa suurin lahjansa, kaunis ääni. Näin hän saisi jalat ja tanssitaidon. Hänestä tulisi ihminen yhdellä ehdolla: miehen pitäisi rakastua häneen ja ottaa hänet vaimokseen. Mutta jos mies pettää hänet, hänestä ei tule ihmistä eikä hän ole enää merenneito. Merenneito hyväksyy ehdot ja juo taikajuoman. 
Andersen on seurannut merenneitoa ja nähnyt kaiken. 
Merenneidolla on nyt jalat ja kivusta huolimatta hän tanssii niillä. Hän menee teatteriin, jossa nyt esitetään balettia, astuu näyttämölle ja tanssii paremmin kuin muut. Prinssi näkee hänet ja rakastuu. He tanssivat yhdessä romanttisen pas de deux'n.

Toinen näytös

Andersen menee noidan luo ja pyytää taikajuomaa, jolla hänestä tulisi tanssija. Hinta on kova: Andersenin on luovutettava kykynsä kirjoittaa satuja. Ensin noita haluaa nähdä, ovatko sadut riittävän hyviä, ja Andersen kutsuu satuhahmonsa esittäytymään: pieni tulitikkutyttö, ruma ankanpoikanen, lumikuningatar jne. Ne pitkästyttävät noitaa, eikä hän suostu myymään taikajuomaa Andersenille. 
Yksi tanssijoista on seurannut Andersenia ja päättää pilailla: noidaksi naamioituneena hän antaa Andersenille pullon ja vakuuttaa, että tämä aine tekee jokaisesta loistavan tanssijan, ainakin sen nauttijan omasta mielestä. Pullo sisältää tietenkin vain viiniä. 
Prinssi ja merenneito ovat rakastavaisia, mutta prinssi kyllästyy merenneidon hiljaisuuteen. Kuinka hän voisi viettää koko elämänsä äänettömän naisen kanssa? 
Teatteriin tulee uusi ballerina ja prinssi tunnistaa hänet: tässä oli juuri se nainen, joka löysi hänet rannalta ja pelasti hänet. Hän on lähes yhtä hyvä tanssija kuin merenneito ja hänellä on ääni. Prinssi rakastuu. 
Andersen tulee näyttämölle ja esittelee taikajuoman tuomaa tanssitaitoaan. Hän on humalassa, ja tanssi on vielä hullumpaa kuin ennen. Tanssijat nauravat ja Andersen lähtee masentuneena: hän ei osaa tanssia ja hän uskoo antaneensa pois luomiskykynsä. 
Tanssijat juhlivat, sillä prinssin ja ballerinan on määrä avioitua seuraavana päivänä. Merenneito näkee rannalla sisarensa, he ovat päättäneet pelastaa merenneidon. He ovat pyytäneet noitaa purkamaan taian, ja noita on suostunut jos saisi heidän kauniit hiuksensa. Sisaret ovat saaneet noidalta veitsen: jos hän tappaisi prinssin tällä veitsellä, taika murtuisi ja merenneito voisi palata omaan maailmaansa. 
Merenneito ottaa veitsen ja kohtaa prinssin. He tanssivat viimeisen kerran yhdessä. Merenneito kohottaa veitsen, mutta ei voi tappaa prinssiä vaan heittää veitsen mereen. Hän päättää hyoätä itsekin mereen, vaikka tietää että hukkuisi koska on puoliksi ihminen. 
Andersen näkee merenneidon aikeet ja haluaa pelastaa hänet luomalla vielä kerran jotain, vaikka luuleekin ettei enää pysty siihen. Juuri kun merenneito hyppää, hän onnistuu luomaan ilman tyttäret. He ottavat merenneidon käsivarsilleen ja merenneito lentää pois. 
Andersen tajuaa pystyvänsä edelleen kirjoittamaan ja kutsuu kaikki satuhahmonsa juhlimaan. Kaikki tanssivat ja iloitsevat. Äkkiä etäisyydestä kuuluu laulu. Merenneito on saanut äänensä takaisin. Prinssi kuuntelee tavattoman kaunista laulua ja ymmärtää nyt, että merenneito oli hänen todellinen rakkautensa, jonka hän nyt on menettänyt ainiaaksi. 

Ensi-ilta on aina ihme

Eun-Ji Han ja muut merenneidot lumoavassa vedenalaisessa maailmassa. Kuva Sakari Viika. 

Ihme tapahtuu, taas kerran. Valtava määrä erilaisia yksityiskohtia, paljon aivan uutta ja ennen kokeilematonta, satojen ihmisten työ. Ja sitten tästä kaikesta tulee lopulta yhtä. Tässä tapauksessa tuloksena on Pieni merenneito, lumoava kokonaisuus.
Esityksen valmistuminen on aina ihme, mutta tällä kertaa vielä tavallista suurempi. Kaikki on uutta, ja osittain jopa sellaista, mitä ei ennen tässä talossa ole tehty. 3D-projisointien lisäksi on paljon vaativia osia: näyttävien lavasteiden pitää liikkua sekunneissa paikoilleen, suurten tanssijajoukkojen ajoitusten on oltava täsmällisiä, pukujen ja valojen pitää luoda illluusioita niin vedenalaisesta maailmasta kuin 1800-luvun Kööpenhaminasta.
Vai onko tämä sittenkään ihme? Eikö lähes mahdottomissa suorituksissa onnistuminen ole pikemminkin osoitus äärimmäisestä osaamisesta? Sitä tässä todella on kaikilla tasoilla. Erika Turusen puvut ovat aina olleet mykistävän kauniita, mutta tässä vedenalaisessa maailmassa hän vielä ylittää itsensä. Takisin lavastus on taianomainen ja toimiva, Jouka Valkama on tuottanut huimia videoita,  Kenneth Greve on saanut upeat tanssijat venymään parhaimpaansa ja Tuomas Kantelinen on säveltänyt musiikkia, joka on kuin suoraan satujen maailmasta.
Paljon on myös sellaista osaamista, mikä suurelta yleisöltä jää piiloon. Esimerkiksi tänään lehdistötilaisuudessa kansainvälistä uraa tekevä lavastaja kehui verstaita ja sanoi, että lavastemaalari Lotta Kare on alallaan aivan maailman parhaita.
Ja vaikka kaikki katsojat ylistäisivät, kaikki nämä huippuammattilaiset tietävät myös, mikä vielä voisi olla paremmin. Seuraavassa työssä lähdetään taas tavoittelemaan täydellisyyttä.

Yleisön edessä

Teosesittely Alminsalin lämpiössä joskus vuosia sitten. Esiteltävänä saattaa hyvinkin olla Tosca, sillä mistään muusta teoksesta olen tuskin puhunut niin usein. Kuva Heikki Tuuli.

Tämän illan Tosca-esittelyssä on minun kannaltani yksi erityinen piirre. Itse teosesittelyssä ei ole mitään erikoista, sillä olen pitänyt niitä pian 20 vuotta ja astunut Alminsalin lämpiön täyttävän yleisön eteen lukemattomia kertoja. Erilaisia esittelyjä olen pitänyt vuosittain ainakin parikymmentä, joten kokonaismäärä nousee yli kolmen sadan.
Olen oppinut ymmärtämään laulajien, tanssijoiden ja soittajien elämää. Vaikka yleisön eteen astuisi sadatta tai tuhannetta kertaa, jokainen esitys on uusi ja ainutkertainen ja sitä on pakko jännittää. Kaikki tietävät, että esiintyjä on vain niin hyvä kuin hänen viimeisin esityksensä.
Yleisölle puhuminen on vaativaa, mutta samalla antoisaa. Kun kirjoitan artikkeleita, en voi tietää lukeeko niitä kukaan. Teosesittelyssä saan välittömän kosketuksen kuulijoihin ja näen mikä menee perille ja mikä ei, ja voin improvisoida sen mukaan. Aina en tunne onnistuvani. Syystä tai toisesta vain tuntuu siltä, että en syty itse tai että yleisö ei lämpene. Sen vain kokee, aivan samalla tavalla kuin laulajat tai tanssijat.
Esiintyminen on opettanut myös suhtautumista taiteilijoihin. Tiedän nyt, että aina voi mennä kiittämään ja kehumaan, se ei haittaa kokenuttakaan esiintyjää. Sen sijaan ei kannata heti esityksen jälkeen mennä huomauttamaan jostain virheestä tai puutteesta. Esittäjä kyllä tietää sen itsekin ja voi myöhemmin olla kiitollinen kriittisestäkin palautteesta, mutta heti esityksen päätyttyä ihminen on väkisinkin yliherkässä tilassa.
Todennäköisesti olen pitänyt juuri Toscasta useampia teosesittelyjä kuin mistään muusta. Onneksi Puccinin mestariteos on yksi ehdottomia suosikkejani enkä kyllästy puhumaan siitä.
Niin, tämän päivän esittelyssä on todellakin jotain erityistä. Tosca poistuu nyt ohjelmistosta ja se tarkoittaa mitä suurimmalla todennäköisyydellä, että tämä on viimeinen kerta, kun esittelen sitä. Jossain vaiheessa Kansallisoopperan ohjelmistoon tulee aivan varmasti uusi Tosca, mutta siinä vaiheessa olen jo luovuttanut esittelyiden pitämisen nuoremmille. Tai sitten otan mallia itävaltalaisesta musiikkikirjailijasta Kurt Pahlenista. Oopperasta kaiken tietävä Pahlen kävi Kansallisoopperassa puhumassa Straussin Arabellasta vuonna 2002. Hän puhui tunnin ja esitelmöi seisaaltaan. Seuraavana iltana oli toinen tilaisuus ja saimme hänet vakuuttumaan siitä, että istualtaan puhuminenkaan ei olisi epäkohteliasta silloin, kun puhuja on jo 91-vuotias. Esitelmän jälkeen keskustelin hänen kanssaan ja hän muisteli miten aikanaan lapsena Wienissä näki keisarin ajavan vaunuissaan. Tunsin itseni jokseenkin kokemattomaksi hänen rinnallaan. Pahlen kuoli 96-vuotiaana, tietenkin kesken pitämänsä seminaarin.  

Kaikki libretot eivät ehkä ole täysin onnistuneita

Oopperan lämpiössä olevassa palautekirjassa todetaan, että Don Pasqualen vanhaa miestä pilkkaava libretto ei ole tätä päivää.

Pidin eilen teosesittelyn Don Pasqualesta ja kävin katsomassa esityksenkin, olihan siinä sairastumisesta johtuva erityistilanne. Roberto di Candia näytteli lavalla Hannu Forsbergin laulaessa orkesterimontusta. Hyvin toimi, sillä Hannu Forsberg ei vain laulanut komeasti vaan myös näytteli ja eläytyi äänellään niin, että tulkinta istui eleisiin ja toimintaan saumattomasti.
Paikkaus siis toimi, Donizettin musiikki on upeaa, meillä on komea miehitys ja tyylin taitava kapellimestari. Erneston roolin tulkitseva Leonardo Ferrando vetäisee vaivattomasti korkean dessän toisen näytöksen aariassaan, Leon Kosavicin soinnikkaassa baritonissa on tähtiainesta, Tuomas Parkkisen ohjaus on vauhdikas, kekseliäs ja tarkasti musiikkia ymmärtävä, ja Hannu Lindholmin realistinen lavastus on todellinen taideteos.
Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta ei ole. Don Pasquale on yksi niitä oopperoita, joiden libretto on pahasti vanhentunut, suorastaan vastenmielinen. Nuoret rakastavaiset huijaavat vanhempaa miestä, sellaisia tarinoita on toki kerrottu niin kauan kuin kirjallisuutta on ollut. Don Pasqualessa vain on se ongelma, että katsoja kokee sympatiaa kiusatuksi tulevaa päähenkilöä kohtaan ja antipatiaa nuoria huijareita ja heitä auttavaa Malatestaa kohtaan. Siksi kokonaisuudesta jää ikävä maku.
Pahan pitäisi komediassa saada palkkansa, ja niin se saa nytkin: perinnön ja kauniin vaimon. Ernestohan tässä tarinassa nimittäin ansaitsisi tulla huijatuksi. Veljenpoika loisii setänsä asunnossa ja odottelee perintöä. Ja katsojan pitäisi antaa kaikki anteeksi vain siksi, että hän laulaa kauniisti. Kaiken lisäksi rakenne on epäonnistunut. Vitsi menee pilalle, kun katsojallekin paljastetaan heti alussa, millaista huijausta tässä kehitellään.
Ihan ykkösinhokikseni oopperalibrettojen joukossa Don Pasquale ei kuitenkaan pääse. Ensimmäisen palkinnon saa Ovela kettu. Ennen kaikkea siksi, että sen musiikki on niin suurenmoista ja epäsuhta tekstin ja musiikin välillä on niin huutava.
Oikeastaan Ovelan ketun tekstiä ei voi nimittää huonoksi libretoksi, sillä se ei ole edes libretto, vaan alkuperäisestä kirjasta poimittuja katkelmia, joista ohjaaja saa yrittää luoda jonkinlaisen kokonaisuuden. Janácek on säveltäjänä aivan ihmeellinen ja Ovelassa ketussa hän oli taiteensa huipulla. En kuitenkaan millään jaksa uskoa, että hän olisi säveltänyt yhtään huonommin, jos joku olisi tehnyt hänelle kunnollista tekstiä samasta aiheesta. Nyt hän poimi tekstiä itse, ja libretistin vaistoa hänellä ei selvästikään ollut. Laulajat joutuvat esittämään aivan merkityksettömiäkin lauseita eivätkä kohtaukset liity toisiinsa.
Malliesimerkkinä ongelmallisesta libretosta mainitaan usein Verdin Trubaduuri. Totta on, että katsojaparka ei välttämättä oopperan lopussakaan pääse selville, mitä oli tapahtunut ja kuka oli kenenkin sukulainen. Näytelmänä Trubaduuri olisikin vanhentunut, mutta oopperalibrettona se on hyvä tuottaessaan vahvoja ristiriitoja ja tunnelatauksia ja tarjotessaan aineksia musiikille.
Tänä vuonna Kansallisoopperan ohjelmistossa on myös sellaisia oopperoita kuin Tosca, Thais, Taikahuilu ja Tristan ja Isolde. Niitä yhdistää kaksi asiaa: t-kirjaimella alkava nimi, ja syvällinen, jännittävästi etenevä ja moniulotteinen teksti. Tulevien vuosien ohjelmistosta voin paljastaa sen verran, että joukossa ei ole yhtään huonoa librettoa, joten tämän blogin lukijoiden ei enää tarvitse kärsiä narinaa tekstien heikkouksista.

Jännitystä elämään

Jussi Merikanto Oskar Merikantona ja Olavi Merikanto Aarre Merikantona.

Haluatteko kokea henkeäsalpaavan sietämätöntä jännitystä?

Voin tarjota siihen kätevän keinon. Ette tarvitse jännityksen kokemiseen huvipuiston vuoristorataa, ette seikkailuelokuvaa, ette jalkapallomaaottelua. Teidän pitää vain kirjoittaa teksti oopperaan ja mennä seuraamaan sen ensi-iltaa.

Kesäkuun ensimmäisenä perjantaina jännitin suunnattomasti. Oopperan ensi-ilta oli alkamassa enkä ollut nähnyt yhtään harjoitusta. En pelännyt, että ohjaaja olisi päättänyt sijoittaa tapahtumat vuosisadan vaihteen Suomen sijasta fasistiseen Italiaan tai epämääräiseen avaruusaikaan, mikä oopperaohjauksien kohdalla ei ole mitenkään mahdotonta. Pelkäsin vain sitä, olisiko teksti muiden osatekijöiden tasoinen. Jos tarina tässä vaiheessa osoittautuisikin teennäiseksi, henkilöt hengettömiksi ja runojalat ontuviksi, jopa satojen ihmisten työ menisi hukkaan.

Olin aluksi epäröinyt, kun minulle ehdotettiin aihetta. Oopperassahan on tunnetusti aina intohimoisia tunteita, mustasukkaisuutta, riitoja, juonittelua ja traagisia kohtaloita, ja näitä ominaisuuksia on usein myös esitettävissä teoksissa. Nyt käsillä oli aihe, josta kaikki perinteiset oopperaelementit puuttuivat: keskushenkilö oli rakastettava mies, joka vietti sävyisää ja tasapainoista elämää ja tuli toimeen kaikkien kanssa. Hän oli mies, jollaisen jokainen haluaisi työkaverikseen tai ystäväkseen. Mutta miten ristiriidattomasta henkilöstä voisi tehdä toimivaa musiikkiteatteria?

Aihevalintaan oli kyllä hyvät perusteet. Ilmajoen musiikkijuhlilla oli tehty  useita sodista ja kansakunnan historian käännekohdista kertovia oopperoita. Välillä olisi hyvä muistuttaa tässä sotaisessa ja moniongelmaisessa nykymaailmassa elävälle yleisölle, että voi olla olemassa hyviäkin ihmisiä, kuten Oskar Merikanto.

Sodat ovat pelastaneet monta kirjailijaa aihepulasta. Kaikeksi onneksi Merikannon aikanakin käytiin sotaa, joten tarpeellinen suuri konflikti oli saatavilla. Ja olihan Merikannon elämässä sentään yksi ristiriita: hänen laulujaan rakastettiin, mutta häntä ei haluttu laskea suurten suomalaisten taiteilijoiden joukkoon. Tämä kohtalo on ollut monenkin helppotajuisena pidetyn taiteilijan osana ja on edelleenkin.

Aineksia oli lopulta riittävästi, ooppera syntyi, sävellettiin, lavastettiin, puvustettiin, harjoiteltiin ja esitettiin. Kolme tuntia kului kuin huomaamatta ja taitavien huippuammattilaisten joukko teki niin hienoa työtä, että muut tuskin huomasivat pelkäämiäni tekstin ongelmakohtia. Pian aplodit kaikuivat, seisoin muiden tekijöiden rivissä kumartamassa ja syke alkoi vähitellen palautua normaaliksi.

Jos siis haluatte kokea jännittävän elämyksen, suostukaa kun jokin musiikkijuhla pyytää teiltä oopperalibrettoa. Kieltämättä on yksinkertaisempiakin tapoja hankkia jännitystä elämäänsä, mutta niissä muissa tavoissa jännitys ei kuitenkaan ole todellista. Loppuratkaisuhan on jännittäviksi tarkoitetuissa elämyksissä aina tiedossa jo etukäteen: vuoristoradan vaunu pysähtyy aikanaan turvallisesti, seikkailuelokuvan sankari pelastuu ja Suomi häviää jalkapallo-ottelun.

Ensimmäistä kertaa oopperaa katsomassa

Tältä näyttää Don Pasqualen esityksen aikana näyttämön sivussa. Vasemmalla on esityksen lankoja käsissään pitävän näytäntöjärjestäjän koppi, sen edessä monitori, josta näkyy kapellimestari, ja kulissien lomasta näkyyy esiintyjiä. Menossa on juuri hilpeä loppukohtaus.

Juuri kun luulin tehneeni jo kaikkea mahdollista, tuli uusi tehtävä. Sain esitellä eilen oopperaa joukolle ihmisiä, jotka eivät olleet koskaan käyneet oopperassa. Kyllä, sellaisiakin ihmisiä löytyy, vaikka Kansallisoopperassa on vuosien mittaan käynyt valtava määrä katsojia. Yleisöyhteistyö-osaston projektissa muutama ensikertalainen perehdytettiin ensin oopperaan, ja sen jälkeen he pääsivät katsomaan Don Pasqualen harjoituksen.
Monilla oopperassa käymättömillä on sellainen käsitys, että tätä taitenalaa pitää ensin opiskella ja  katsottava teos pitää tuntea ja jopa lukea sen libretto etukäteen.
No, kuinka moni on lukenut Titanicin tai Casablancan käsikirjoituksen ennen kuin on nähnyt elokuvan? Siitä huolimatta näistäkin teoksista on käsittääkseni aika moni nauttinut.
Oopperan katsomiseen valmistautumiseksi riittää aivan hyvin, että menee esitykseen, istuu mukavasti paikalleen ja avaa aistinsa. Jos huumaavan musiikin, lyyrisen tekstin, vaikuttavan visuaalisuuden ja esiintyjien lavasäteilyn yhdistelmä ei tee vaikutusta, ei siinä auta libreton tankkaaminen.
Ei perehtymisestä haittaakaan ole. Monet ovat parikymmenminuuttisten teosesittelyjeni jälkeen tulleet sanomaan, että itse esityksestä sai enemmän irti, kun siitä tiesi perusasiat. Mutta kyllä Wagnerin Nibelungin sormuksesta voi nauttia, vaikka ei tietäisi yhdenkään johtoaiheen nimeä (itse asiassa ei niitä nimennyt itse säveltäjäkään, johtoaihetaulukot ovat myöhempien tutkijoiden tekemiä).
Tälle ryhmälle puhuin pari tuntia oopperan rakenteesta ja historiasta, mutta eipä siinä ajassa tietenkään pääse kuin raapaisemaan pintaa. Perehdytyksen jälkeen ensikertalaiset ainakin tiesivät, miten perinteinen ooppera rakentuu ja millaisia ovat tenorin, sopraanon ja basson tyypilliset roolit. Don Pasqualehan on siinä suhteessa mitä tyypillisin.
Tapasin joitain ryhmän jäseniä juuri äsken päättyneen Don Pasqualen harjoituksen jälkeen ja kyselin ensivaikutelmia. Kaikki olivat pitäneet, mutta huomasivat myös, mikä oli teoksen ongelma. Senhän pitäisi olla hauska, mutta musiikki maalaa Don Pasqualesta niin sympaattisen kuvan, että hänen pettämisensä ja nuorten rakastavaisten suoranainen ilkeys ei tunnu ollenkaan mukavalta. Kokenut oopperanharrastaja kenties nauttii enemmän Donizettin tavattoman hienosta musiikista ja bel canto -tyylin taitavista laulajista, mutta teoksen ensimmäistä kertaa näkevälle tapahtumat ja henkilöt ovat tärkeämpiä.
Sen verran innostuneilta kaikki kuitenkin tuntuivat, että ensimmäinen kerta ei jääne viimeiseksi. Suosittelin seuraavaksi kokemukseksi Toscaa tai Taikahuilua, teoksia joista on perin vaikea olla pitämättä. 

Lear aloitti suomalaisen oopperan uuden vuosituhannen

Lavastaja Markku Hakuri suunnitteli Kuningas Learia varten tyylikkään julisteen, joka oli myös käsiohjelman kannessa.

Shakespeare, Sallinen, Salminen. Kolmen ässän yhdistelmä koettiin tasan 15 vuotta sitten, kun Aulis Sallisen Kuningas Lear sai kantaesityksensä.
Kuningas Lear oli aikanaan huomattava tapaus. Ensi-ilta 15.9. 2000 oli aivan loppuunmyyty ja kriitikoita tuli kansainvälisestäkin lehdistöstä. Aulis Sallinen aikansa huomattavimpia oopperasäveltäjiä, ja kaiken lisäksi aihe oli kohtalaisen mittava. Kiinnostusta lisäsi vielä kadehdittavan hieno miehitys: nimiosassa Matti Salminen, Gloucesterina Jorma Hynninen, Cordeliana Lilli Paasikivi, Edmundina Jorma Silvasti, Edgarina Sauli Tiilikainen, Reganina Kirsi Tiihonen, Gonerilina Taina Piira... Ja kaikki elivät uransa parhaita vuosia. Okko Kamun innoittuneesti johtama esitys olikin todellista äänten juhlaa.
Seurasin Learin valmistumista tiiviisti. Ooppera oli vasta sävellysvaiheessa kun haastattelin Aulis Sallista. Muistan hyvin ensitapaamisen hänen kanssaan. Hänellä oli päässään karvalakki. Ei siksi, että hän olisi sisäistänyt modernistien hänestä antaman arvion karvalakkioopperoiden säveltäjänä, vaan siksi että ulkona oli yli 20 asteen pakkanen ja Sallinen oli juuri palannut Ranskan-asunnostaan.

Aulis Sallisen luonnoksia Cordelian aiheeksi.

Kun ooppera valmistui, tutkailin huolella niin melodista materiaalia kuin tekstiäkin ja innostuin kovasti. Järjestimme yleisötilaisuuden Alminsalissa. Aulis Sallisen, ohjaaja Kari Heiskasen, Matti Salmisen, Jorma Hynnisen ja muitten esittäjien ajatuksia tuli kuulemaan niin suuri joukko ihmisiä, että tilaisuutta jouduttiin laajentamaan videovälityksellä vielä lämpiöönkin.
Ensi-ilta oli hieno kokemus. Uuden vuosituhannen ensimmäiseen kantaesitykseen kohdistui suuria odotuksia, ja niihin Kuningas Lear vastasi. Se oli suurta oopperaa, entistä melodisemmin soivaa Sallista. Sitäpaitsi säveltäjän omista puheista saattoi jo päätellä tämän olevan hänen viimeinen oopperansa, mikä teki tästä merkkitapauksen. Sallisen tuotantohan on jatkunut vilkkaana, mutta oopperoita hän ei ole enää tehnyt.
Uusia suomalaisia oopperoita on Kuningas Learin jälkeen esitetty useitakin. Lear jätti kuitenkin lähtemättömän jäljen, olihan se ensimmäinen kantaesitysteos, jossa sain olla mukana.

Nyt syntyy jotain aivan uutta

He sen tekevät. Nyt aloitettiin aiheiden pohtiminen, ja huhtikuussa esitetään noin tunnin mittainen ooppera. Kuvassa on osa ryhmästä ensimmäisessä tapaamisessamme. 

Olikohan tämä kauden vaativin ja samalla antoisin tehtävä? Pääsin henkilövaihdoksen vuoksi aivan yllättäen mukaan Kuule ooppera -projektiin, jossa nuorten ryhmä tekee syksyn aikana oopperan, joka sitten huhtikuussa esitetään.
Työ alkaa tietenkin libreton tekemisellä, ja koska jonkin verran alaa tunnen, päädyin ohjaamaan ryhmää muutaman tunnin ajaksi. Ensimmäinen tapaaminen oli maanantaina, ja silloin kerroin ylipäätään librettojen ja oopperan vaatimuksista. Librettohan on yksi väheksytyimmistä kirjallisuuden lajeista. Monien oopperoiden tekstejä moititaan aivan aiheetta, tekstihän ei oopperassa ole itsenäinen elementti, vaan sen on tarkoitus antaa aihetta musiikille, joka taas vaikuttaa tekstiin. Oopperassahan on käytännössä aina sopraano, tenori ja basso, joiden keskinäisillä suhteilla pelataan.
Toisaalta ooppera antaa mahdollisuuksia, joita teatterissa ei ole. Käytin esimerkkinä mahdollisimman arkista ja merkityksetöntä dialogia: "Millaista oli koulussa tänään?" "Ihan tavallista." Mutta entäpä jos tuon vastauksen jälkeen alkaakin soida tunteikas musiikki? Ahaa, koulupäivän aikana on sattunut jotain erityistä. Tai sitten alkaa kuulua vaikka Psykon suihkukohtauksen kviik-kviik-musiikki. Sekin kertoo, ettei päivä ole ollut ihan tavallinen. Ja tästä voidaan lähteä purkamaan vaikka minkälaista tarinaa.
Aiheen valinta on tietenkin olennainen. Oopperassa tarina pitää kertoa ihmisen kautta. Jos puhutaan tuhansista pakolaisista ja näytetään ihmisjoukkoa laivalla, se ei liikauta ketään. Mutta kun otetaan yksi ihminen, ja aletaan kertoa tilanteesta hänen kauttaan, tarinaan tulee helposti niitä hyviä ja pahoja, joita draama vaatii.
Eilen kehiteltiin jo ensimmäinen mahdollinen oopperajuoni. Lähtökohtana oli yksi kielteinen ominaisuus, aloimme purkaa sitä henkilötasolla, miettiä millainen olisi päähenkilö, miten tuo piirre ilmenee käytännössä, ja miten tämä henkilö voisi muuttua tai vaikka saada opetuksen. Alle tunnissa tuloksena oli varsin hyvä draama. Voi olla, että se vielä hylätään, tai sitten sitä vielä syvennetään. Valitettavasti en itse pysty olemaan täysipäiväisesti mukana muitten töitten johdosta. Ryhmä on kuitenkin pätevissä käsissä, sillä työtä jatkavat näyttelijä Jemina Sillanpää ja säveltäjät Olli Kortekangas ja Riikka Talvitie.
Tehtävä oli vaativa, sillä näille tulevaisuuden tekijöille pitää tarjota vain parasta. Samalla se oli erittäin antoisa, sillä tämä ryhmä suorastaan säteilee energiaa ja luovuutta, uskoa tulevaisuuteen ja omiin mahdollisuuksiin.
Kun aloitimme maanantaina, edessä oli täysin tyhjä paperi. Muistutin, ettei sitä kannata kammoksua, päinvastoin. Sehän tarkoittaa sitä, että mahdollisuudet ovat rajattomat. Mikään ei estä sitä, etteikö tästä syntyisi mestariteos, joka tavoittaa jotain olennaista juuri tästä ajasta ja kertoo jotain sellaista, mihin yksikään aikaisempi ooppera ei ole pystynyt.

Käynti menneisyydessä

Kun näinä päivinä sähköpostiin ilmaantuu tällaista tekstiä, ensimmäisenä mieleen tulee, että oopperan kummitus on taas iskenyt. Georgiankielisen alun jälkeen viesti jatkui onneksi englanniksi ja kiinnostava kysymys paljastui.

Sain tällä kertaa viestin Georgiasta. Siinä kerrottiin meneillään olevasta projektista, jossa tutkitaan tsekkiläisten historiaa Georgiassa, ja nyt kyseltiin tenorista nimeltä Josef Navratil. Kysymys tuli Kansallisoopperaan, sillä Navratil vaikutti aikanaan Helsingissä. Kansallisoopperassa hän ei tosin laulanut, vaan sen edeltäjässä, Bergbomin Suomalaisen teatterin yhteydessä joitain vuosia toimineessa Suomalaisessa oopperassa.
Josef Navratil (1840-1912) oli laulanut mm. Prahassa ja tuli Helsinkiin 1875. Kolmen seuraavan vuoden ajan hän oli maan johtava tenori ja lauloi useita suuria oopperarooleja. Kerrotaan, että hän neuvotteli jo kiinnityksestä Dresdeniin ja siksi hänelle suostuttiin maksamaan Helsingissä parempaa palkkaa kuin muille laulajille. Lopulta hän kuitenkin lähti, ei Saksaan, vaan Georgiaan, jossa esiintyi Tbilisin oopperassa ja esitti myös georgialaisia kansanlauluja. Näin kansainvälistä oli oopperaelämä jo 1870-luvun Suomessa.
Samana päivänä kysyttiin myös kapellimestari Arthur Rosensteinista ja ohjaaja Kurt Daumista, jotka Edvard Fazer Wäinö Solan muistelmien mukaan palkkasi Suomalaiseen oopperaan. Heistä ei kuitenkaan löytynyt esitystietokannasta merkintää. Arkistostamme löytyi kuitenkin maininta, että kummankin kontrahti oli purettu syksyllä 1925 ennen kuin he edes olivat tulleet Suomeen, ja heille oli myös maksettu korvausta. Mutta mitä sopimuksen purkautumisen takana oli? Ainakin se sopi Wäinö Solalle, jolla aivan ilmeisesti oli jotain juutalaisia vastaan. Solahan oli sittemmin yksi keskeisiä Louis Laberin vastustajia.
Tällaisiin historiallisiin kysymyksiin olen päässyt välillä pakenemaan kummitushuumasta. Ensi-iltaviikolla ajatukset pyörivät väkisinkin uudessa tuotannossa, ja Oopperan kummitus on vielä erityistapaus. Eilen näin kenraaliharjoituksen, joten nyt olen kuullut harjoituksissa molempien miehitysten esitykset. Ne ovat erilaisia, sillä taitavana teatteriohjaajana Tiina Puumalainen on rakentanut ohjauksensa henkilöiden mukaan, ja näin tänne on itse asiassa valmistunut kaksi ohjausta.
Nyt kun julkisuus Kummituksen ympärillä on ensi-illan lähestyessä kiihtynyt, liput ovat menneet entistä nopeammin kaupaksi. Hyvin todennäköisesti viikonlopun jälkeen kaikki yli 70 000 paikkaa ovat myytyinä.
Ensi-ilta on itselleni sikäli poikkeuksellinen, että en ole paikalla. Olen ollut oopperaurani aikana kaikissa ensi-illoissa, väliin on tosin jäänyt pari oopperaa silloin, kun olen ollut virkavapaalla. Oopperan kummituksen lipputilanne nyt vain on sellainen, että ensi-iltaan en mahdu. Enkä ole aivan varma, haluaisinko nähdä tätä kolmatta kertaa viikon sisällä, sen verran tiukasti Webberin melodiat jo nytkin ovat asettuneet päähäni. Menen katsomaan varsinaisen esityksen vasta parin kuukauden päästä, ja silloinhan musikaali varmasti taas maistuu. 

40 vuotta sitten tehtiin historiaa

Tämä joukko teki suomalaisen oopperan historiaa tasan 40 vuotta sitten: pukusuunnittelija Maija Pekkanen, säveltäjä Joonas Kokkonen, Paavo Ruotsalaisen roolin laulanut Martti Talvela, lavastaja Mauno Hartman, ohjaaja Sakari Puurunen ja kapellimestari Ulf Söderblom.

40 vuotta sitten Kansallisoopperassa koettiin merkittävä hetki. Ensi-iltansa sai ooppera, josta seuraavien vuosien aikana tulisi toiseksi suosituin suomalainen ooppera heti Madetojan Pohjalaisten jälkeen. Sinä iltana kukaan ei sitä vielä arvannut, vaikka oopperan korkea taso olikin jo käynyt selväksi.

”Laskin ennakkoon, että Viimeisiä kiusauksia tullaan esittämään kuusi, seitsemän kertaa”, silloinen oopperanjohtaja Juhani Raiskinen muistelee.
Myös kantaesityksen ja sitä ennen Savonlinnassa Aulis Sallisen Ratsumiehen johtanut Ulf Söderblom muistaa, ettei suomalaisen oopperan uutta nousua silloin tajuttu.

"Vasta jälkeenpäin huomaa, että siitä on tullut historiaa. Silloin en edes huomannut mitä sitten tapahtui niin lyhyen ajan sisällä.”

Viimeisten kiusausten tavaton suosio oli yllätys. Mikään sen aineksissa ei näyttänyt viittaavan koko kansan oopperaan: aiheena on 1800-luvulla eläneen Paavo Ruotsalaisen elämä, perustana rakenteeltaan vaativa ja kaukana tutusta realismista oleva näytelmä, jossa saarnamies kuolinvuoteellaan näkee elämänsä keskeiset hetket, säveltäjänä arvostettu mutta suuren yleisön keskuudessa kuitenkin vaikeatajuisena pidetty akateemikko.

Ehkä yksi suosion syy oli siinä, että syvällinen ja uskonnollinen ooppera tuotiin keskelle poliittista 70-lukua, jolloin televisiossa päiviteltiin länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän kehnoutta, radiossa laulettiin vappuna kalsealla äänellä vallankumouksesta ja kaikkialta tulvi ylikansallista populaarimusiikkia. Yleisö otti omakseen Viimeiset kiusaukset kuin olisi halunnut näyttää, että suomalaisia voi sittenkin puhutella parhaiten oma kulttuurimme, ja että kansa voi ymmärtää vaativaakin taidetta. Toinen syy suosioon oli itse musiikissa. Laajat kansankerrokset ovat tunnetusti pitäneet oopperaa kiljumisena, joten on täytynyt tuntua käänteentekevältä kuulla oopperanäyttämöllä jotain sellaista kuin Paavon jyhkeä virsi.
Viimeisten kiusausten suosio ei rajoittunut Suomeen, vaan sitä lähdettiin viemään myös ulkomaille. Hiukan tietysti epäilytti esimerkiksi vauraaseen Sveitsiin lähdettäessä, puhuttelisiko siellä kuvaus 1800-luvun suomalaisen saarnamiehen viimeisistä hetkistä. Joonas Kokkonen kuittasi epäilykset lyhyesti: "Kuollaan sitä Sveitsissäkin."
Yhdessä Sallisen Punaisen viivan kanssa Viimeiset kiusaukset matkasi aina New Yorkiin asti. Ulkomainen menestys vakuutti kotimaiset poliitikot ja helpotti osaltaan uuden oopperatalon rahoitusta. Tasan 40 vuotta sitten koetulla ensi-illalla oli kauaskantoisia vaikutuksia.

Viimeisten kiusausten esityksissä koettiin myös aivan poikkeuksellisia suosionosoituksia. Joskus laulettiin virsi, ja kerran kävi todella erikoisesti. Näin Ulf Söderblom muistelee: "Pari esitystä ensi-illan jälkeen tapahtui niin, että esityksen päätyttyä yleisö oli hiljaa, ei tullut aplodeja. Se oli vaikuttavaa. Kokkosen kauniisti instrumentoitu E-duuri akordi soi, ei tapahtunut yhtään mitään, ei yhtään mitään. Löin soinnun poikki, ei kuulunut mitään. Pikku hiljaa tajusimme, että ei tule tapahtumaankaan. Ja ehkä minä sitten annoin merkin orkesterille ja orkesterilaiset rupesivat pakkaamaan soittimiaan. Se oli ainoa kerta, jolloin tämä on minulle tapahtunut, että yleisö näyttää sillä tavalla kiitollisuuttaan siitä esityksestä eikä meluamalla."