Hottia

Näyttää kovasti musikaalilta mutta on vielä operetti. Dollariprinsessan esitys vuodelta 1937.


Tenori Alfons Almi määritteli sota-aikaisessa haastattelussa suhdettaan nykyaikaiseen kevyeen musiikkiin näin: "Mustalaisparoni ehkä vielä menee, mutta Dollariprinsessa on jo minulle liikaa. Itse kuuntelen vaikka haitarinsoittoa, mutta hottia en siedä."
Mieli muuttui, sillä sittemmin oopperanjohtajana Alfons Almi teki historiaa tuomalla Kansallisoopperan ohjelmistoon ensimmäistä kertaa musikaalin. Näyttämölle tuli syksyllä 1960 Teatterilaiva. Laji oli vielä Suomessa niin uusi, että sen määritelmänä käsiohjelmassa oli "musical comedy".
Jo ennen Oopperan kummitusta Kansallisoopperalla on siis 55 vuoden musikaaliperinne. Kovin montaa teosta näihin vuosikymmeniin ei sisälly. Teatterilaivan jälkeen Bulevardilla nähtiin suuret musikaaliklassikot West Side Story ja Viulunsoittaja katolla. Uudessa oopperatalossa on ennen Oopperan kummitusta esitetty musikaali Sweeney Todd, ja sen ensi-illasta on aikaa jo 18 vuotta.
Operettia Kansallisooppera on yli satavuotisen historiansa aikana esittänyt sitäkin enemmän vuoden 1923 Mustalaisrakkaudesta alkaen.
Mutta mikä itse asiassa on oopperan, operetin ja musikaalin ero? Operetissa ja musikaalissa on perinteisesti ollut myös puhuttua dialogia, mutta monet nykymusikaalit ovat oopperan tavoin alusta loppuun laulettuja, niin myös Oopperan kummitus. Ero on lähinnä tyylissä, ja se taas on makuasia. Dollariprinsessa määriteltiin musikaaliksi, mutta Leo Fallin musiikki vuodelta 1907 sisältää jo niin selviä modernin tanssimusiikin piirteitä, että Kansallisoopperan musikaaliperinne ehkä pitäisikin laskea alkavaksi jo vuodesta 1937. Kuunnelkaapa vaikka tästä linkistä noin puolentoista minuutin kohdalta. Huomaatte, että tämä on jo mitä kuuminta hottia.

https://www.youtube.com/watch?v=EsovJux09vM 

Monikulttuurinen oopperatalo

Ukrainassa syntynyt juutalainen suunnitteli Suomessa puvut italialaisen säveltäjän Kiinaan sijoittuvaan oopperaan. Oopperamaailmassa kansainvälisyys ja monikulttuurisuus on aina ollut luonnollista. 

Maahan, jonka ensimmäisen oopperan oli säveltänyt suomalaistunut saksalainen ruotsinkieliseen librettoon, syntyi Kotimainen ooppera 1911. Sen perustivat Suomeen asettuneen sveitsiläisperheen poika, Pariisissa uran tehnyt sopraano ja Leipzigissa opiskellut kapellimestari ja he valitsivat laitoksen ensimmäisiksi teoksiksi italialaisen ja ranskalaisen oopperan, joista toinen esitettiin ruotsiksi. Säestävä orkesteri koostui paljolti saksalaisista muusikoista. Ja kun oopperan yhteyteen perustettiin 11 vuotta myöhemmin baletti, sen kantavia voimia olivat vallankumouksen jaloista Pietarista emigroituneet venäläiset.
Oopperan ja baletin maailmassa monikulttuurisuus ei koskaan ole ollut mikään ongelma. Pelkästään suomalaisin voimin esityksiä on voitu harvoin tehdä, ja silloinkin suurin osa esiintyjistä on ollut oppinsa ulkomailta hakeneita.
Joskus ovat sentään suomalaisuus ja ulkomaalaisuus asettuneet vastakkain. Traagisin tapaus oli huippuohjaaja Louis Laberin kohtalo. Hän tuli Suomeen Prahasta ja häntä pidettiin saksalaisena. Pian ilmeni kuitenkin, että hän oli Ukrainan juutalainen ja että hänellä oli edelleen Neuvostoliiton kansalaisuus. Häntä ylistettiin ohjaajana, mutta suomalaispiireissä syntyi myös vastustusta. Kun Laber ohjaamisen lisäksi vielä suunnitteli teosten visualisointia, hän oli selvästi viemässä työt ja maineen monelta kotimaiselta tekijältä. Laberia alettiin vainota ja hänestä tehtiin jopa ilmianto: hän oli aivan ilmeisesti Neuvostoliiton vakooja. Se ei tietysti vaikuttanut kovinkaan uskottavalta, sillä oopperatalossa tuskin kuuli kovin huomattavia valtiosalaisuuksia. Laber ei kuitenkaan enää saanut oleskelulupaa ja päätyi tekemään itsemurhan jouluna 1929.
Vainoajia oli kuitenkin vain muutama ja yleisesti oopperassa ajojahti tuomittiin. Monikulttuurisuus oli hyväksytty ja itsestään selvä osa oopperamaailmaa. Vain taidot ratkaisivat, ei syntyperä. Laberin tapauksen jälkeen mitään vastaavaa ei onneksi ole sattunut ja ooppera on siitä lähtien ollut edelläkävijä kansainvälisyydessä ja monikulttuurisuudessa. 

Ohjeen mukaan

"Ivan antaa Kovaljoville peilin, Kovaljov katsoo peiliin", opastetaan tällä kohtaa partituurissa. Vuoden 1975 Nenässä Kari Kuoppa ja Harri Nikkonen. 

Mitä ihmettä? Partituurissa lukee esitysohjeena "näyttämön toinen puoli tulee valoisaksi paljastaen Podtotshinan ja hänen tyttärensä, Kovaljos ja Jaryzhkin peittyvät pimeään". Ja esityksessä todella tapahtuu juuri näin. Sama toistuu jatkuvasti. Peter Steinin ohjauksessa oopperan Nenä tapahtumat etenevät juuri niin kuin tekstissä seisoo.
Oopperan kummitus ei ole vielä päässyt ensi-iltaan, mutta täällä valmistellaan jo seuraavia esityksiä. Minäkin olen tutkaillut jo pitkään Shostakovitshin Nenää, jonka ensi-ilta on 20.11. Tuotanto on peräisin Zürichin oopperasta, ja olen katsellut siitä tehtyä taltiointia. Itse esitystä en valitettavasti ole nähnyt. Taltioinnista selviää, että ohjaaja noudattaa tarkasti niin tekstiä kuin musiikkiakin. Sehän on poikkeuksellista sekä oopperassa että teatterissa. Kukaan ei halua noudattaa yksityiskohtaisesti vaikkapa Toscan tai Tristanin hyvin seikkaperäisiä esitysohjeita, ja hyvä niin. Muutenhan kaikkialla maailmassa esitettäisiin käytännössä samaa tuotantoa.
Peter Stein noudattaa ohjeita ja tekee silti esityksen, joka näyttää modernilta ja omaperäiseltä. Rajojen asettaminen voi joskus olla inspiroivaa.
Kun librettoa lukee, jonkinlaiset kuvailevat ohjeet ovat perin tarpeellisia. Ääriesimerkki on Janacekin Ovela kettu, jossa ei ole minkäänlaista kuvailua. Kun luin pelkän libreton, en ymmärtänyt mitään, sillä teksti on pelkkiä lähes merkityksettömiä repliikkejä. Vasta musiikki ja näyttämötoteutus luovat kokonaisuuden.
Vanhoissa libretoissa ja näytelmissä taas on hyvinkin tarkkaan kerrottu, miten esittäjän tulee toimia. Se on kiinnostavaa esityskäytännön tutkimisen kannalta, mutta yksikään ohjaaja tuskin noudattaa tänä päivänä ohjetta "poistuu kowin aattelewana ja käsi otsalla", kuten Aleksis Kivi päättää näytelmänsä Lea.

Kansallisoopperan uusin kiinnitys

Kansallisoopperan uusin kiinnitys tapahtui katsomossa, kun tuolit asennettiin paikalleen kesäkuun alussa.

Jokainen, joka viime kaudella näki Nürnbergin mestarilaulajat, ymmärsi että täydelliseen oopperakokemukseen tarvitaan hyvän teoksen ja hienojen esittäjien lisäksi kunnon tuoli. Armas Järnefelt tosin kertoi nähneensä opiskelijana Berliinissä viisituntisen Tristan ja Isolden 15 kertaa ja joka kerta seisomapaikalla. Niin intomielisiä wagneriaaneja ei enää taida olla, vaan nyt arvostetaan tukevaa ja samalla riittävän pehmeää istuinta.
Nyt Kansallisoopperassa on sellaiset. Yli 20 vuotta palvelleet vanhat tuolit irrotettiin kauden päätyttyä ja tilalle kiinnitettiin uudet, samnnäköiset, mutta tuntumaltaan erilaiset.
Kävin testaamassa katsomoa eilen ja tänään ja totesin ainakin puolen tunnin kokeilun jälkeen hankinnan erittäin onnistuneeksi. Istuin tukee selkää hyvin, samalla se on riittävän pehmeä, mutta ei upottava. Selkänojan yläosa ei ole kangasta, kuten edellisissä, vaan kovempaa materiaalia. Pian kuullaan, onko sillä vaikutusta salin akustiikkaan.
Käyn työni vuoksi usein katsomassa esityksiä, ja paikkapyyntöni lippukassalla on aina sama: mikä tahansa paikka, kunhan se on permannon oikealla puolella rivin 7 päässä. Testasin myös tämän vakipaikan. Hyvin toimi. Täydellisestä oopperakokemuksesta ei puuttunut enää kuin jotain pientä, kuten orkesteri, lavasteet ja laulajat.

Kummitus astuu näyttämölle

        Tästä se lähtee liikkeelle: ohjaaja Tiina Puumalainen on valmiina harjoituksen alkuun.

Ensimmäinen työpäivä kesän jälkeen, käytävillä on vielä hiljaista, mutta näyttämöllä ollaan jo täydessä työssä. Sivunäyttämöillä on mielikuvituksellisia elementtejä, mustiin pukeutuneet näyttämömiehet siirtelevät talonkokoisia lavasteita kevyen tuntuisesti. Ilmassa on odotusta.
Pian näyttämölle alkaa tulla laulajia ja tekniikkaa, pianisti Kurt Kopecky astelee orkesterimonttuun, monet ovat jo olleet harjoituksissa, mutta monet myös kohtaavat nyt ensimmäistä kertaa loman jälkeen.
Kello tulee 11, ohjaaja Tiina Puumalainen menee näyttämölle ja selittää laulajille ja tekniikalle, mitä tullaan tekemään. Näyttämöllä olevat lavasteet esittävät tällä kertaa lavasteita, sillä harjoiteltavana on kohtaus, jossa esitetään oopperaa. Neuvotteluja, keskusteluja, ja sitten koittaa monien odottamahetki: Oopperan kummituksen sävelet alkavat kaikua ensimmäistä kertaa näyttämöllä.
Seuraavien viikkojen aikana niitä säveliä tullaan kuulemaan paljon, sillä massiivinen musikaali ei synny huippuammattilaisiltakaan ilman perusteellisia harjoituksia. Oopperan harjoituskausi käynnistyykin nyt tavallista aikaisemmin. Edessä on vuoden tapaus, ja siihen pitää valmistautua perusteellisesti.
Harjoitusta on kulunut vain sekunteja, kun melodiat ovat jo tarttuneet päähän. Näistä korvamadoista ei sitten päästäkään eroon koko vuoden aikana. Ehkä Shostakovitshin ärhäkän modernit sävelet ja Toscan tunteikkuus sentään onnistuvat välillä peittämään ne, mutta pelkään pahoin, että kohta Oopperan kummituksen säveliä hyräilee ainakin mielessään koko oopperatalo.