Sortavalan oopperaihmeellä oli kauaskantoisia seurauksia

Pienessä Sortavalassa toteutettiin 1933 näin näyttävä Aida. Kuva ensimmäisestä kohtauksesta. 

Oopperahistorian tutkijan elämässä on joskus aivan erityisiä hetkiä. Sellaisen koin tänään, kun posti toi kirjekuorellisen valokuvia ja vanhan käsiohjelman. Ne olivat Sortavalassa 1933 järjestetystä Aida-esityksestä. Tapahtumasta oli säilynyt joitain kuvia Alfons Almin valokuvakansiossa, mutta tässä oli myös ennestään tuntemattomia kuvia, kaiken lisäksi laadultaan hienoja. Kuvat ovat peräisin esityksissä Amneriksen roolin laulaneelta Greta Durchmanilta, jonka jälkeläiset ystävällisesti ottivat yhteyttä ja lahjoittivat kuvaharvinaisuudet Kansallisoopperalle.
Oopperoiden esittäminen kauniissa mutta pienessä Sortavalassa oli melkoinen ihme, sillä kaupungissa oli alle 5 000 asukasta. Musiikkiperinteet olivat kuitenkin näyttävät. Etenkin kun kaupunkiin tuli 1880 opettajaseminaari pätevine musiikinopettajineen, kaupungissa alkoi vilkas musiikkielämä. Oopperahankkeiden kannalta keskeinen henkilö oli Helsingissä ja Wienissä opiskellut laulajatar Greta Durchman (1889–1981, vuodesta 1936 Turkama), joka oli asettunut Sortavalaan mentyään naimisiin apteekkari Väinö Durchmanin kanssa. Durchmannien koti ja Eliel Saarisen suunnittelema upea kesäasunto Taruniemessä olivat kaupungin kulttuurielämän tärkeitä paikkoja. Toinen aikanaan Helsingissä opiskellut laulaja oli Inkeri Stenbäck, jonka oli tuonut Sortavalaan avioituminen merilentolaivueen päällikkönä toimivan majuri Erik Z. Stenbäckin kanssa. Sortavalassa syntynyt Olavi Nyberg oli opiskellut Helsingin lisäksi Milanossa ja konsertoi myöhemmin usein kotikaupungissaan. Ja kun paikallista meijeriä tuli johtamaan lahjakas laulaja Alfons Alm, koossa oli moneenkin oopperaan pystyvä ensemble.

Alfons Alm ja Sortavalan oopperaelämän keskeinen vaikuttaja Greta Durchman.

Ensimmäiseksi esitettiin Carmen, ja siinä onnistuttiin niin hyvin, että päätettiin ryhtyä saman tien todella vaativaan hankkeeseen. Verdin Aidaa alettiin valmistella syksyllä 1932. T. Halttu maalasi lavasteita, pukuja tehtiin yhteisvoimin, Olavi Nyberg, neiti Malin ja tohtori V. Pajari harjoittivat musiikkia ja rouva Nurmi ohjasi oopperan tansseja.
Alfons Alm oli Radames, Inkeri Stenbäck oli Aida ja Greta Durchman tulkitsi Amneriksen roolin. Tällä kertaa ei voitu tyytyä pianosäestykseen kuten Carmenissa, sillä esitysluvan saaminen kustantaja Ricordilta edellytti orkesteria. Se onnistuttiin kokoamaan lähes täysin paikkakuntalaisista, vain kuusi viipurilaista muusikkoa tarvittiin vahvistukseksi.
”Sortavalan oopperataiteen harrastajain suuryitys”, kuvasi Laatokka-lehti Aidan valmisteluja.”Moni kaupungin rouva ja herra, joilla muinaisen Egyptin historia on kangastellut hyvin hämäränä aavistuksena alitajunnasta, on yhtäkkiä ja aavistamattaan äkännyt olevansa pensseli kädessä maalaamassa häränpäätä jonkun tuntemattoman egyptiläisen papin esiliinaan.”Kaiken kaikkiaan esityksessä oli mukana 70 ihmistä, mikä alle viiden tuhannen asukkaan kaupungissa oli todella valtava saavutus. Esityksestä saatiin ulkoisestikin edustava. Lavasteet ja puvut veivät aitoon egyptiläiseen tunnelmaan, kun taustafondin pyramidit ja sfinksit kohosivat palmujen takaa Niilin halkomasta hiekkaerämaasta.

Aidaa varten valmistettiin komeat puvut ja lavasteet. 

Varsinaista näyttämöohjausta ei Aidan esityksessä ollut, lähinnä siitä huolehti oman laulunsa ohella rouva Durchman. Almi muisteli myöhemmin, että ohjeet olivat varsin vaatimattomia: välillä pidettiin molemmat kädet rinnalla, välillä nostettiin toinen ylös.Aida sai ensi-iltansa seminaarin juhlasalissa 8.3.1933 ja esitys oli täydellinen menestys.”Maaliskuun 8 päivä vuonna 1933 tulee varmasti jäämään Sortavalan rikkaassa musiikinhistoriassa merkkipäiväksi, joka ensimmäisten joukossa mainitaan kun sivistyksellisiä juhlatapauksia muistellaan”, todettiin Laatokka-lehdessä. ”Yleisöä oli sali täynnä, innostus rampin molemmin puolin suuri, suosionosoituksia, kukkasia loppumattomiin.”Aida-esityksellä oli ratkaiseva merkitys myös Suomalaisen Oopperan ja sittemmin Suomen Kansallisoopperan tulevaisuudelle. Aida uusittiin kesällä ulkoilmaesityksenä kapellimestarinaan Armas Järnefelt, joka houkutteli Alfons Almin Suomalaiseen Oopperaan. Almi sai kiinnityksen tenoriksi, kohosi myöhemmin koko talon johtoon, alkoi eläkkeelle jäätyään johtaa oopperatalosäätiötä ja hankki sitkeällä työllä Kansallisoopperalle uuden talon. Olisikohan uutta taloa vieläkään, jos Sortavalassa ei olisi aikanaa päätetty esittää Aidaa?  

Loppukohtauksessa Inkeri Stenbäck ja Alfons Alm. 

Merenneidon muutos

Miten saada Andersen (Ville Mäki) ja merenneito (Tiina Myllymäki) samaan tarinaan? Kuva Sakari Viika. 

Elokuussa 2014 Kenneth Greve pyysi apua: pitäisi liittää yhteen satu pienestä merenneidosta ja H. C. Andersenin oma elämä, ja tapahtumien pitäisi jollain tavalla sijoittua balettimaailmaan. 
Ei aivan yksinkertainen tehtävä, mutta mitä enemmän Anderseniin perehdyin, sitä paremmalta ajatus alkoi tuntua. Elämäkerrallisuus ei ole pitkään aikaan ollut muodikasta kirjallisuudentutkimuksessa, mutta tässä tapauksessa tekijän elämä ja hänen tuotteensa tuntuivat kulkevan tiiviisti yhdessä. Rumassa ankanpoikasessa ja muutosta haluavassa merenneidossa heijastuivat selvästi Andersenin omat haaveet. Andersen oli lähtöisin vaatimattomista oloista, halusi näyttelijäksi ja tanssijaksi, mihin hänellä ei ollut edellytyksiä, rakasti miestä, joka yllättäen avioitui. 
Andersenin tuominen kertojaksi näyttämölle olisi ollut ilmeinen mutta liian yksitasoinen ratkaisu. Ryhdyin toimeen ja punoin ainekset yhteen. Sen jälkeen Greve teki omat ehdotuksensa ja työstimme toisen version. Osittain olin mukana vielä kolmannessa versiossa, mutta sitten en kuullut merenneidosta mitään puoleentoista vuoteen. Tällä viikolla olen seurannut harjoituksia ja nähnyt, millaisen muutoksen tarina on tänä aikana kokenut. 
Siltä varalta, että joku on kiinnostunut teoksen syntyprosessista, julkaisen tässä sen aivan alkuperäisen suunnitelman, jonka pohjalta Kenneth Greve alkoi tätä balettia tehdä. Moni asia on muuttunut, mutta moni idea on säilynytkin. Suurin muutos tuli jo toisessa versiossa loppukohtaukseen. Tarinan lopettaminenhan tuotti Andersenille itselleenkin vaikeuksia, kuten käsikirjoituksen viimeisistä sivuista voi päätellä.  
Baletin ja oopperan luominen ovat aina pitkiä prosesseja ja alkuideasta saatetaan päätyä hyvinkin etäälle. Tärkeintä on että perusajatus on säilynyt: jokainen haluaa muuttua erilaiseksi, mutta muutoksesta voi joutua maksamaan kovan hinnan - ja lopulta voi huomata olevansa onnellisin hyväksyessään itsensä juuri sellaisena kuin on. Tässä siis suunnitelma kahden vuoden ja kahden kuukauden takaa.

Ensimmäinen näytös 

Merenneito elää sisartensa kanssa meressä onnellista elämää, mutta se ei riitä, hän haluaa olla jotain muuta ja haluaa nähdä, mitä on meren pinnan yläpuolella. Hän laulaa kauniilla äänellään kaipauksestaan ja aloittaa matkansa kohti meren pintaa. 
Andersen kirjoittaa satuja, mutta se ei riitä, hän haluaa olla jotain muuta, tanssija. Hän ihailee prinssiä, joka on kuuluisa tanssija ja baletinjohtaja. Andersen menee teatteriin, jossa prinssi harjoittaa tanssijoita. Andersen yrittää tanssia, mutta hänen liikkeensä ovat kömpelöitä. Toiset tanssijat pilkkaavat häntä. Andersen lähtee masentuneena teatterista ja haluaa heittäytyä mereen. Prinssi seuraa häntä, saa estettyä hänen hyppäämisensä, mutta putoaa itse veteen. 
Merenneito näkee prinssin putoavan ja ottaa hänet käsivarsilleen. Hän vie prinssin rantaan ja rakastuu tähän. Merenneidon on kuitenkin pakko lähteä koska hän ei pysty kävelemään eikä tanssimaan, eikä prinssi voisi seurata häntä merenpinnan alle. Prinssin löytää rannalta kaunis nainen, ja tajuihinsa tuleva prinssi uskoo tuon naisen pelastaneen hänen henkensä. 
Merenneito menee noidan luo saadakseen jalat ja muuttuakseen ihmiseksi. Noidalla on taikajuoma, mutta hinta on korkea: merenneidon pitää antaa suurin lahjansa, kaunis ääni. Näin hän saisi jalat ja tanssitaidon. Hänestä tulisi ihminen yhdellä ehdolla: miehen pitäisi rakastua häneen ja ottaa hänet vaimokseen. Mutta jos mies pettää hänet, hänestä ei tule ihmistä eikä hän ole enää merenneito. Merenneito hyväksyy ehdot ja juo taikajuoman. 
Andersen on seurannut merenneitoa ja nähnyt kaiken. 
Merenneidolla on nyt jalat ja kivusta huolimatta hän tanssii niillä. Hän menee teatteriin, jossa nyt esitetään balettia, astuu näyttämölle ja tanssii paremmin kuin muut. Prinssi näkee hänet ja rakastuu. He tanssivat yhdessä romanttisen pas de deux'n.

Toinen näytös

Andersen menee noidan luo ja pyytää taikajuomaa, jolla hänestä tulisi tanssija. Hinta on kova: Andersenin on luovutettava kykynsä kirjoittaa satuja. Ensin noita haluaa nähdä, ovatko sadut riittävän hyviä, ja Andersen kutsuu satuhahmonsa esittäytymään: pieni tulitikkutyttö, ruma ankanpoikanen, lumikuningatar jne. Ne pitkästyttävät noitaa, eikä hän suostu myymään taikajuomaa Andersenille. 
Yksi tanssijoista on seurannut Andersenia ja päättää pilailla: noidaksi naamioituneena hän antaa Andersenille pullon ja vakuuttaa, että tämä aine tekee jokaisesta loistavan tanssijan, ainakin sen nauttijan omasta mielestä. Pullo sisältää tietenkin vain viiniä. 
Prinssi ja merenneito ovat rakastavaisia, mutta prinssi kyllästyy merenneidon hiljaisuuteen. Kuinka hän voisi viettää koko elämänsä äänettömän naisen kanssa? 
Teatteriin tulee uusi ballerina ja prinssi tunnistaa hänet: tässä oli juuri se nainen, joka löysi hänet rannalta ja pelasti hänet. Hän on lähes yhtä hyvä tanssija kuin merenneito ja hänellä on ääni. Prinssi rakastuu. 
Andersen tulee näyttämölle ja esittelee taikajuoman tuomaa tanssitaitoaan. Hän on humalassa, ja tanssi on vielä hullumpaa kuin ennen. Tanssijat nauravat ja Andersen lähtee masentuneena: hän ei osaa tanssia ja hän uskoo antaneensa pois luomiskykynsä. 
Tanssijat juhlivat, sillä prinssin ja ballerinan on määrä avioitua seuraavana päivänä. Merenneito näkee rannalla sisarensa, he ovat päättäneet pelastaa merenneidon. He ovat pyytäneet noitaa purkamaan taian, ja noita on suostunut jos saisi heidän kauniit hiuksensa. Sisaret ovat saaneet noidalta veitsen: jos hän tappaisi prinssin tällä veitsellä, taika murtuisi ja merenneito voisi palata omaan maailmaansa. 
Merenneito ottaa veitsen ja kohtaa prinssin. He tanssivat viimeisen kerran yhdessä. Merenneito kohottaa veitsen, mutta ei voi tappaa prinssiä vaan heittää veitsen mereen. Hän päättää hyoätä itsekin mereen, vaikka tietää että hukkuisi koska on puoliksi ihminen. 
Andersen näkee merenneidon aikeet ja haluaa pelastaa hänet luomalla vielä kerran jotain, vaikka luuleekin ettei enää pysty siihen. Juuri kun merenneito hyppää, hän onnistuu luomaan ilman tyttäret. He ottavat merenneidon käsivarsilleen ja merenneito lentää pois. 
Andersen tajuaa pystyvänsä edelleen kirjoittamaan ja kutsuu kaikki satuhahmonsa juhlimaan. Kaikki tanssivat ja iloitsevat. Äkkiä etäisyydestä kuuluu laulu. Merenneito on saanut äänensä takaisin. Prinssi kuuntelee tavattoman kaunista laulua ja ymmärtää nyt, että merenneito oli hänen todellinen rakkautensa, jonka hän nyt on menettänyt ainiaaksi. 

Ensi-ilta on aina ihme

Eun-Ji Han ja muut merenneidot lumoavassa vedenalaisessa maailmassa. Kuva Sakari Viika. 

Ihme tapahtuu, taas kerran. Valtava määrä erilaisia yksityiskohtia, paljon aivan uutta ja ennen kokeilematonta, satojen ihmisten työ. Ja sitten tästä kaikesta tulee lopulta yhtä. Tässä tapauksessa tuloksena on Pieni merenneito, lumoava kokonaisuus.
Esityksen valmistuminen on aina ihme, mutta tällä kertaa vielä tavallista suurempi. Kaikki on uutta, ja osittain jopa sellaista, mitä ei ennen tässä talossa ole tehty. 3D-projisointien lisäksi on paljon vaativia osia: näyttävien lavasteiden pitää liikkua sekunneissa paikoilleen, suurten tanssijajoukkojen ajoitusten on oltava täsmällisiä, pukujen ja valojen pitää luoda illluusioita niin vedenalaisesta maailmasta kuin 1800-luvun Kööpenhaminasta.
Vai onko tämä sittenkään ihme? Eikö lähes mahdottomissa suorituksissa onnistuminen ole pikemminkin osoitus äärimmäisestä osaamisesta? Sitä tässä todella on kaikilla tasoilla. Erika Turusen puvut ovat aina olleet mykistävän kauniita, mutta tässä vedenalaisessa maailmassa hän vielä ylittää itsensä. Takisin lavastus on taianomainen ja toimiva, Jouka Valkama on tuottanut huimia videoita,  Kenneth Greve on saanut upeat tanssijat venymään parhaimpaansa ja Tuomas Kantelinen on säveltänyt musiikkia, joka on kuin suoraan satujen maailmasta.
Paljon on myös sellaista osaamista, mikä suurelta yleisöltä jää piiloon. Esimerkiksi tänään lehdistötilaisuudessa kansainvälistä uraa tekevä lavastaja kehui verstaita ja sanoi, että lavastemaalari Lotta Kare on alallaan aivan maailman parhaita.
Ja vaikka kaikki katsojat ylistäisivät, kaikki nämä huippuammattilaiset tietävät myös, mikä vielä voisi olla paremmin. Seuraavassa työssä lähdetään taas tavoittelemaan täydellisyyttä.

Yleisön edessä

Teosesittely Alminsalin lämpiössä joskus vuosia sitten. Esiteltävänä saattaa hyvinkin olla Tosca, sillä mistään muusta teoksesta olen tuskin puhunut niin usein. Kuva Heikki Tuuli.

Tämän illan Tosca-esittelyssä on minun kannaltani yksi erityinen piirre. Itse teosesittelyssä ei ole mitään erikoista, sillä olen pitänyt niitä pian 20 vuotta ja astunut Alminsalin lämpiön täyttävän yleisön eteen lukemattomia kertoja. Erilaisia esittelyjä olen pitänyt vuosittain ainakin parikymmentä, joten kokonaismäärä nousee yli kolmen sadan.
Olen oppinut ymmärtämään laulajien, tanssijoiden ja soittajien elämää. Vaikka yleisön eteen astuisi sadatta tai tuhannetta kertaa, jokainen esitys on uusi ja ainutkertainen ja sitä on pakko jännittää. Kaikki tietävät, että esiintyjä on vain niin hyvä kuin hänen viimeisin esityksensä.
Yleisölle puhuminen on vaativaa, mutta samalla antoisaa. Kun kirjoitan artikkeleita, en voi tietää lukeeko niitä kukaan. Teosesittelyssä saan välittömän kosketuksen kuulijoihin ja näen mikä menee perille ja mikä ei, ja voin improvisoida sen mukaan. Aina en tunne onnistuvani. Syystä tai toisesta vain tuntuu siltä, että en syty itse tai että yleisö ei lämpene. Sen vain kokee, aivan samalla tavalla kuin laulajat tai tanssijat.
Esiintyminen on opettanut myös suhtautumista taiteilijoihin. Tiedän nyt, että aina voi mennä kiittämään ja kehumaan, se ei haittaa kokenuttakaan esiintyjää. Sen sijaan ei kannata heti esityksen jälkeen mennä huomauttamaan jostain virheestä tai puutteesta. Esittäjä kyllä tietää sen itsekin ja voi myöhemmin olla kiitollinen kriittisestäkin palautteesta, mutta heti esityksen päätyttyä ihminen on väkisinkin yliherkässä tilassa.
Todennäköisesti olen pitänyt juuri Toscasta useampia teosesittelyjä kuin mistään muusta. Onneksi Puccinin mestariteos on yksi ehdottomia suosikkejani enkä kyllästy puhumaan siitä.
Niin, tämän päivän esittelyssä on todellakin jotain erityistä. Tosca poistuu nyt ohjelmistosta ja se tarkoittaa mitä suurimmalla todennäköisyydellä, että tämä on viimeinen kerta, kun esittelen sitä. Jossain vaiheessa Kansallisoopperan ohjelmistoon tulee aivan varmasti uusi Tosca, mutta siinä vaiheessa olen jo luovuttanut esittelyiden pitämisen nuoremmille. Tai sitten otan mallia itävaltalaisesta musiikkikirjailijasta Kurt Pahlenista. Oopperasta kaiken tietävä Pahlen kävi Kansallisoopperassa puhumassa Straussin Arabellasta vuonna 2002. Hän puhui tunnin ja esitelmöi seisaaltaan. Seuraavana iltana oli toinen tilaisuus ja saimme hänet vakuuttumaan siitä, että istualtaan puhuminenkaan ei olisi epäkohteliasta silloin, kun puhuja on jo 91-vuotias. Esitelmän jälkeen keskustelin hänen kanssaan ja hän muisteli miten aikanaan lapsena Wienissä näki keisarin ajavan vaunuissaan. Tunsin itseni jokseenkin kokemattomaksi hänen rinnallaan. Pahlen kuoli 96-vuotiaana, tietenkin kesken pitämänsä seminaarin.  

Kaikki libretot eivät ehkä ole täysin onnistuneita

Oopperan lämpiössä olevassa palautekirjassa todetaan, että Don Pasqualen vanhaa miestä pilkkaava libretto ei ole tätä päivää.

Pidin eilen teosesittelyn Don Pasqualesta ja kävin katsomassa esityksenkin, olihan siinä sairastumisesta johtuva erityistilanne. Roberto di Candia näytteli lavalla Hannu Forsbergin laulaessa orkesterimontusta. Hyvin toimi, sillä Hannu Forsberg ei vain laulanut komeasti vaan myös näytteli ja eläytyi äänellään niin, että tulkinta istui eleisiin ja toimintaan saumattomasti.
Paikkaus siis toimi, Donizettin musiikki on upeaa, meillä on komea miehitys ja tyylin taitava kapellimestari. Erneston roolin tulkitseva Leonardo Ferrando vetäisee vaivattomasti korkean dessän toisen näytöksen aariassaan, Leon Kosavicin soinnikkaassa baritonissa on tähtiainesta, Tuomas Parkkisen ohjaus on vauhdikas, kekseliäs ja tarkasti musiikkia ymmärtävä, ja Hannu Lindholmin realistinen lavastus on todellinen taideteos.
Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta ei ole. Don Pasquale on yksi niitä oopperoita, joiden libretto on pahasti vanhentunut, suorastaan vastenmielinen. Nuoret rakastavaiset huijaavat vanhempaa miestä, sellaisia tarinoita on toki kerrottu niin kauan kuin kirjallisuutta on ollut. Don Pasqualessa vain on se ongelma, että katsoja kokee sympatiaa kiusatuksi tulevaa päähenkilöä kohtaan ja antipatiaa nuoria huijareita ja heitä auttavaa Malatestaa kohtaan. Siksi kokonaisuudesta jää ikävä maku.
Pahan pitäisi komediassa saada palkkansa, ja niin se saa nytkin: perinnön ja kauniin vaimon. Ernestohan tässä tarinassa nimittäin ansaitsisi tulla huijatuksi. Veljenpoika loisii setänsä asunnossa ja odottelee perintöä. Ja katsojan pitäisi antaa kaikki anteeksi vain siksi, että hän laulaa kauniisti. Kaiken lisäksi rakenne on epäonnistunut. Vitsi menee pilalle, kun katsojallekin paljastetaan heti alussa, millaista huijausta tässä kehitellään.
Ihan ykkösinhokikseni oopperalibrettojen joukossa Don Pasquale ei kuitenkaan pääse. Ensimmäisen palkinnon saa Ovela kettu. Ennen kaikkea siksi, että sen musiikki on niin suurenmoista ja epäsuhta tekstin ja musiikin välillä on niin huutava.
Oikeastaan Ovelan ketun tekstiä ei voi nimittää huonoksi libretoksi, sillä se ei ole edes libretto, vaan alkuperäisestä kirjasta poimittuja katkelmia, joista ohjaaja saa yrittää luoda jonkinlaisen kokonaisuuden. Janácek on säveltäjänä aivan ihmeellinen ja Ovelassa ketussa hän oli taiteensa huipulla. En kuitenkaan millään jaksa uskoa, että hän olisi säveltänyt yhtään huonommin, jos joku olisi tehnyt hänelle kunnollista tekstiä samasta aiheesta. Nyt hän poimi tekstiä itse, ja libretistin vaistoa hänellä ei selvästikään ollut. Laulajat joutuvat esittämään aivan merkityksettömiäkin lauseita eivätkä kohtaukset liity toisiinsa.
Malliesimerkkinä ongelmallisesta libretosta mainitaan usein Verdin Trubaduuri. Totta on, että katsojaparka ei välttämättä oopperan lopussakaan pääse selville, mitä oli tapahtunut ja kuka oli kenenkin sukulainen. Näytelmänä Trubaduuri olisikin vanhentunut, mutta oopperalibrettona se on hyvä tuottaessaan vahvoja ristiriitoja ja tunnelatauksia ja tarjotessaan aineksia musiikille.
Tänä vuonna Kansallisoopperan ohjelmistossa on myös sellaisia oopperoita kuin Tosca, Thais, Taikahuilu ja Tristan ja Isolde. Niitä yhdistää kaksi asiaa: t-kirjaimella alkava nimi, ja syvällinen, jännittävästi etenevä ja moniulotteinen teksti. Tulevien vuosien ohjelmistosta voin paljastaa sen verran, että joukossa ei ole yhtään huonoa librettoa, joten tämän blogin lukijoiden ei enää tarvitse kärsiä narinaa tekstien heikkouksista.

Jännitystä elämään

Jussi Merikanto Oskar Merikantona ja Olavi Merikanto Aarre Merikantona.

Haluatteko kokea henkeäsalpaavan sietämätöntä jännitystä?

Voin tarjota siihen kätevän keinon. Ette tarvitse jännityksen kokemiseen huvipuiston vuoristorataa, ette seikkailuelokuvaa, ette jalkapallomaaottelua. Teidän pitää vain kirjoittaa teksti oopperaan ja mennä seuraamaan sen ensi-iltaa.

Kesäkuun ensimmäisenä perjantaina jännitin suunnattomasti. Oopperan ensi-ilta oli alkamassa enkä ollut nähnyt yhtään harjoitusta. En pelännyt, että ohjaaja olisi päättänyt sijoittaa tapahtumat vuosisadan vaihteen Suomen sijasta fasistiseen Italiaan tai epämääräiseen avaruusaikaan, mikä oopperaohjauksien kohdalla ei ole mitenkään mahdotonta. Pelkäsin vain sitä, olisiko teksti muiden osatekijöiden tasoinen. Jos tarina tässä vaiheessa osoittautuisikin teennäiseksi, henkilöt hengettömiksi ja runojalat ontuviksi, jopa satojen ihmisten työ menisi hukkaan.

Olin aluksi epäröinyt, kun minulle ehdotettiin aihetta. Oopperassahan on tunnetusti aina intohimoisia tunteita, mustasukkaisuutta, riitoja, juonittelua ja traagisia kohtaloita, ja näitä ominaisuuksia on usein myös esitettävissä teoksissa. Nyt käsillä oli aihe, josta kaikki perinteiset oopperaelementit puuttuivat: keskushenkilö oli rakastettava mies, joka vietti sävyisää ja tasapainoista elämää ja tuli toimeen kaikkien kanssa. Hän oli mies, jollaisen jokainen haluaisi työkaverikseen tai ystäväkseen. Mutta miten ristiriidattomasta henkilöstä voisi tehdä toimivaa musiikkiteatteria?

Aihevalintaan oli kyllä hyvät perusteet. Ilmajoen musiikkijuhlilla oli tehty  useita sodista ja kansakunnan historian käännekohdista kertovia oopperoita. Välillä olisi hyvä muistuttaa tässä sotaisessa ja moniongelmaisessa nykymaailmassa elävälle yleisölle, että voi olla olemassa hyviäkin ihmisiä, kuten Oskar Merikanto.

Sodat ovat pelastaneet monta kirjailijaa aihepulasta. Kaikeksi onneksi Merikannon aikanakin käytiin sotaa, joten tarpeellinen suuri konflikti oli saatavilla. Ja olihan Merikannon elämässä sentään yksi ristiriita: hänen laulujaan rakastettiin, mutta häntä ei haluttu laskea suurten suomalaisten taiteilijoiden joukkoon. Tämä kohtalo on ollut monenkin helppotajuisena pidetyn taiteilijan osana ja on edelleenkin.

Aineksia oli lopulta riittävästi, ooppera syntyi, sävellettiin, lavastettiin, puvustettiin, harjoiteltiin ja esitettiin. Kolme tuntia kului kuin huomaamatta ja taitavien huippuammattilaisten joukko teki niin hienoa työtä, että muut tuskin huomasivat pelkäämiäni tekstin ongelmakohtia. Pian aplodit kaikuivat, seisoin muiden tekijöiden rivissä kumartamassa ja syke alkoi vähitellen palautua normaaliksi.

Jos siis haluatte kokea jännittävän elämyksen, suostukaa kun jokin musiikkijuhla pyytää teiltä oopperalibrettoa. Kieltämättä on yksinkertaisempiakin tapoja hankkia jännitystä elämäänsä, mutta niissä muissa tavoissa jännitys ei kuitenkaan ole todellista. Loppuratkaisuhan on jännittäviksi tarkoitetuissa elämyksissä aina tiedossa jo etukäteen: vuoristoradan vaunu pysähtyy aikanaan turvallisesti, seikkailuelokuvan sankari pelastuu ja Suomi häviää jalkapallo-ottelun.