Ikuinen kiertokulku

Michael Güttler johtaa, hänen edessään soittaa orkesteri ja takana ovat solistit, joita Nenässä on kymmeniä. Meneillään on sitzprobe orkesterisalissa. 

Michael Güttler johtaa, orkesterin vasket raikuvat, äänten massa tuskin mahtuu suureen harjoitussaliin. Solistit istuvat orkesterin takana, teos etenee ja laulajat nousevat vuorollaan esittämään oman osuutensa. Välillä kapellimestari lyö poikki ja laulaa trumpetistille malliksi, miten haluaisi räväkän soolon soivan.
Ollaan niin sanotussa sitzprobessa. Saksalaiselle termille ei ole luontevaa suomennosta, mutta se tarkoittaa solistien ja orkesterin yhteistä harjoitusta ennen näyttämöharjoituksia. Tässä harjoituksessa ei siis vielä näytellä, vaan keskitytään musiikkiin. Sitzprobe onkin yleensä orkesterin harjoitussalissa, mutta joskus se voidaan tehdä näyttämölläkin.
Nyt tekeillä on Shostakovitshin Nenä. Laulajat ja orkesteri ovat harjoitelleet ensin erikseen, ja tällä viikolla on sitten kokeiltu sitzprobessa, kuinka palaset asettuvat kohdalleen. Ensi-ilta on perjantaina 20.11. ja torstaina 12.11. orkesteri on ensimmäistä kertaa mukana näyttämöharjoituksessa. Tätä ensimmäistä kohtaamista nimitetään pääharjoitukseksi. Tai katastrofiharjoitukseksi, suuri koneisto kun ei aina aivan heti toimi joka kohdassa täysin virheettömästi.
Pääharjoituksissa ohjauksen on syytä olla valmiina, sillä siitä alkaen harjoitusten etenemisestä päättää kapellimestari. Tässä on teatterin ja oopperan olennainen ero. Kun teatteriohjaaja on tottunut tekemään muutoksia ensi-iltaan asti, oopperassa ohjaaja ei enää viimeisten harjoitusten aikana voi ainakaan kesken harjoituksen tehdä juuri mitään.
Tällä aikataululla yleensä pärjätään, mutta muistan seuranneeni ainakin yhtä harjoitusta, jossa ohjaaja alkoi huutaa kapellimestarille kesken pääharjoituksen. Näyttämöaika oli nimittäin loppumassa, ja kapellimestari halusikin hioa orkesterisoinnin yksityiskohtia. Kaikesta huolimatta silloinkin päästiin ensi-iltaan ja ohjaaja ja kapellimestari tulivat kumartamaan ihan sopuisasti.
Harjoitusjakso huipentuu kahta päivää ennen ensi-iltaa kenraaliharjoitukseen. Sinne ei myydä lippuja, vaan paikalla oleva koeyleisö koostuu pääasiassa omasta henkilökunnasta. Perinteisesti on myös ollut sääntönä, että kriitikot eivät saa tulla kenraaliharjoitukseen keskeneräistä esitystä katsomaan. Käytännössä kenraaliharjoitus on lähes aina valmis esitys. Muistan vain yhden baletin kenraaliharjoituksen, jossa yleisö sai kuulla, miten epätoivoinen koreografi huuteli jatkuvasti ohjeita.
Ja sitten on vuorossa odotettu ensi-ilta. Siinä on aina aivan oma latauksensa. Ihan objektiivisesti tarkastellen esitys on kuitenkin yleensä parhaimmillaan vasta muutaman esityksen kuluttua. Parissa kuukaudessa esitykset ovat sitten takana, ja teos siirretään varastoon. Parin vuoden kuluttua se harjoitellaan uudelleen ja esitetään taas muutaman kerran. Jos yleisöä riittää, esityksen elinkaari voi jatkua vaikka vuosikymmenien ajan, jos se taas ei näytä kiinnostavan, se saattaa päätyä jo toisen tulemisensa jälkeen myytäväksi ulkomaille tai jopa romutettavaksi.
Ja sitten sen korvaa uusi tuotanto, jota harjoitellaan harjoitushuoneissa, kuorosalissa ja orkesterisalissa, pidetään sitzprobet, pääharjoitukset ja kenraalit ja päästään ensi-iltaan. Kiertokulku jatkuu loputtomiin. Työ oopperassa ei tule koskaan valmiiksi.