Suomalaisen oopperan suurmies on poissa

Yksi Ulf Söderblomin uran huippuhetkiä. Viimeisten kiusausten esitys Lontoossa 1979 on juuri päättynyt ja kapellimestari kiittää yhdessä Martti Talvelan ja Joonas Kokkosen kanssa. 

Kun Ulf Söderblom 2003 oli päässyt jalkeille aivoinfarktinsa jälkeen, hän kävi tapaamassa pääjohtajaa ja ilmoitti, että joutuu nyt pitämään pienen tauon orkesterinjohtamisessa.
Sellainen oli Ulf Söderblomin asenne. Hän ei antanut periksi. Siksi tänään tullut tieto hänen kuolemastaan oli lopulta yllätys.
Tutustuin Ulf Söderblomiin paremmin viimeistään kun hän 2001 johti Viimeisten kiusausten uuden tulemisen. Hänen taitojensa ja kokemuksensa rinnalla saatoin tuntea itseni todelliseksi oppipojaksi, niinkuin oikeastaan kuka tahansa muukin. Niin hyvin yhteistyömme kuitenkin sujui, että hän ehdotti minua tekemään hänestä kirjan. Tein laajan haastattelusarjan ja muokkasinkin niistä jo yhden kevyen kirjaversion. Sen annoin Ulf Söderblomilla 80-vuotislahjaksi, mutta siihen kirjan kehitystyö pysähtyi. Yksikään kustantaja ei ollut kiinnostunut, joten teksti jäi käsikirjoitusasteelle.
Haastattelut olivat antoisia, sillä Söderblomilla oli todellakin kerrottavaa. Meidän ikäpolvellemme 50-luvun Wien on tuttu elokuvasta Kolmas mies, mutta Ulf Söderblom oli ollut siellä opiskelemassa samaan aikaan Zubin Mehtan ja Claudio Abbadon kanssa.
Kiinnostavia olivat myös muistelmat Kansallisoopperan laulajista ja ohjaajista ja monista suurista persoonallisuuksista. Luonnehdinnoissa oli Ulfille tyypillistä kuivaa huumoria: "komea poika, mutta ei osannut laulaa", hän määritteli eräänkin solistin. 1968 Savonlinnan Fidelio-esityksessä satoi kaatamalla ja toisessa näytöksessä kuultiin repliikki, jossa janoinen vanki pyysi pisaraa vettä. "Se oli sikäli huvittavaa, että kun Pekka Nuotio avasi suunsa, hän oli hukkua veteen. Yleisö nauroi. Mutta tekijät itkivät."
Oopperantutkijalle kiinnostavia olivat myös muistelmat suomalaisen oopperan suurista hetkistä. Toukokuussa 1975 Joonas Kokkonen soitti Söderblomille, että Viimeiset kiusaukset ovat valmiina: "Lähdimme hakemaan sitä Sakari Puurusen kanssa, meillä oli ruusut kädessä ja Joonas Kokkonan odotti meitä kotonaan onnellisena kynttilä pöydällä. Se oli hieno hetki."
Oli onni saada tutustua Ulf Söderblomiin ja tallettaa hänen muistojaan. Hänellä taas oli onni elää juuri sinä aikana, kun suomalainen ooppera aloitti uuden nousunsa. "Minulla on ollut onni päästä orkesterimonttuun ja tuon taidemuodon kimppuun juuri sen kiintoisimmalla hetkellä. Olen saanut kokea enemmän kuin monella muulla on koskaan ollut mahdollisuus kokea."Ulf Söderblomin uralla moni asia meni juuri kuten pitikin. Kun hän johti 2001 viimeisen esityksensä Kansallisoopperassa, se oli tietenkin juuri Viimeiset kiusaukset. Ooppera päättyy Paavon repliikkiin, jolla suuri kapellimestari tuli jättäneeksi jäähyväiset Kansallisoopperalle: "Voitin, voitin toki". Ja sen jälkeen seurasi vain pitkä, kirkas E-duurisointu. 

Ensi-illassa Berliinissä

Lähes koko esitys tapahtuu venäläistä maaseututunnelmaa henkivässä ulkoilmassa. Tässä ollaan ensimmäisessä kohtauksessa, jossa Tatjana vasta haaveilee unelmiensa sankarista. Kuvat Komische Operin sivuilta. 

Käväisinpä sunnuntai-iltana Berliinin Komische Operin ensi-illassa katsomassa Barrie Koskyn uutta ohjausta Jevgeni Oneginista.
Käynti sujui vaivattomasti, sillä seurasin ensi-iltaa suorana nettiähetyksenä. Tai ei aina niinkään vaivattomasti. Yhteys takkusi alussa ja myöhemminkin kuva pikselöityi ja pysähteli. Ajoittaisista teknisistä hankaluuksista huolimatta nautin kovasti. Tässä ohjauksessa oli ajatusta ja taitoa.
Lähes kaikki tapahtui ulkoilmassa. No, tietenkin näyttää hiukan oudolta, kun Tatjana pyytää avaamaan ikkunan vaikka on selvästi nurmikolla. Muuten näkymä palveli tarinankerrontaa erinomaisesti ja oli tavattoman kaunis.
Pari yksityiskohtaa toi aivan uutta sisältöä kertomukseen. Tatjanan syntymäpäivillä päähenkilöt olivat ulkona ja tanssi kuului sisältä. Viimeisessä näytöksessäkään tanssia ei näytetty, juhlava poloneesi vain kuului jostain, ja Jevgeni oli tanssisalin ulkopuolella.  Käytännöllinen ratkaisu antoi samalla ymmärtää, että kumpikin koki olevansa elämän ulkopuolella.
Oneginin ja Lenskin kaksintaistelu tapahtui nyt huomattavassa humalatilassa. Juuri näin, sillä tällaisiahan nuorten miesten kuolemaan johtavat tappelut ovat, eivät sääntöjen mukaisia kaksintaisteluita. Itse kuolemaa ei näytetty, vain Olgan reaktiot siihen. Ja sehän oli tietysti paljon vaikuttavampaa. Kaiken kruunasi kiihkeä loppukohtaus ja ero surullisen sateen valuessa.

Ohjaus keskittyy hienosti Oneginin ja Tatjanan suhteeseen. Puhuttelevuutta ei ollenkaan vähennä se, että laulajat ovat nuoria, kuten Tshaikovski halusikin. 

Mikä ero tässä olikaan meillä 2006 ensi-iltansa saaneeseen Covent Gardenissa alunperin esitettyyn tuotantoon nähden. Kansallisoopperassahan oli toki aivan loistavia miehityksiä, mutta ohjaus ja visuaalisuus olivat kliseisiä, ja koreografia oli sellainen, että katsoin tanssikohtauksia silmät kiinni.
Barrie Kosky on tällä hetkellä kovasti kysytty ohjaaja oopperamaailmassa. Oneginin yhteydessä hän puhui siihen tapaan, että ei ole ollenkaan vaikeaa tehdä vaikuttavan näköisiä lavastuksia ja keksiä ohjaukselle hyvä konsepti, mutta olennaista on tehdä näyttämölle eläviä hahmoja, joista muodostuu laulun ja näyttelemisen yhteistaideteoksia. Ja sen Kosky todella osaa. Kansallisoopperassa hänen osaamistaan nähdään pian mainiossa Taikahuilussa, joka tosin on jotain aivan erilaista kuin tämä Jevgeni Onegin.
Saiko tämä sinut harmittelemaan, että et tiennyt asettua tietokoneen ääreen sunnuntaina? Ei hätää, hieno Onegin on edelleen nähtävänä. Klikkaa vaikka tästä linkistä ja ala nauttia: Jevgeni Onegin

Valaiseva kokemus

Pohjimmiltaan Taikahuilussa on kysymys aivan samasta asiasta kuin melkein kaikissa tarinoissa, rakkauden etsimisestä. Tässä Papageno (Sampo Haapamäki) pääsee lopultakin ottamaan selfien Papagenan (Saara Kiiveri) kanssa. Kuva Heikki Tuuli

Sitten viimekertaisen blogikirjoituksen Kansallisoopperassa on tapahtunut kaikenlaista pientä kuten Shostakovitshin Nenän esitykset ja Indigon kantaesitys. Tärkein tapahtuma koettiin tietenkin 25.1. kun lapsille tarkoitettu Taikahuilu sai ensiesityksensä.
Esityksen ohjaaminen oli opettavainen kokemus. Kunnioitukseni hyviä oopperaohjaajia kohtaan nousi entisestään. Ymmärsin nyt, miten paljosta ohjaaja saa olla vastuussa. Jokainen ilme, ele ja liike pitäisi olla hallinnassa luontevana osana kokonaisuutta. Opin myös sen, että harjoitusaika lopppuu aina kesken. Paitsi joillain. Esimerkiksi Kansallisoopperan oma huippuammattilainen Anna Kelo tunnetaan ohjaajana, joka suunnittelee kaiken niin hyvin, että tarkasti ohjattu teos valmistuu määräajassa, jos ei jo ennen sitä.
Samalla opin myös entistä selvemmin havaitsemaan ohjauksen puutteet. Kansallisoopperassa seula on niin tiukka, että ammattitaidottomia ohjauksia ei pääse läpi. Muistan koko oopperauraltani oikeastaan vain kaksi epäonnistunutta ohjausta. Tarkempia tietoja kerron sitten muistelmissani. Yleisö näkee kyllä, jos laulaja kävelee näyttämöllä, tietämättä minne on menossa ja miksi tai laulaa tietämättä mitä haluaa sanoa ja kenelle.

Taikahuilussa on vuosisatojen aikana koettu kaikki mahdollinen, mutta epäilen, ettei siinä koskaan aikaisemmin olisi tanssittu letkajenkkaa. Kuva Heikki Tuuli. 

Onneksi käytettävissäni oli kaksi aivan ihanteellista solistia ja kaksi hienoa muusikkoa. Saara Kiiveri ja Sampo Haapamäki ovat nuoria ja monipuolisia laulajia, jotka tarttuivat heti kaikkiin ehdotuksiin ja ideoihin, vaikka viimeiset muutokset tulivat vasta ensiesityksen jälkeen. Älkää paljastako heille, että vielä yksi lisäys on tulossa ennen seuraavia esityksiä.

Valtteri Moilanen ja Martta Jämsä säestävät Yön kuningattaren ilmaantumista. Yleisö on varustautunut asianmukaisesti prinsessatiaroilla. Kuva Heikki Tuuli.

Esitys on suunnattu lapsille, ja se asetti omat rajoituksensa. Palaute on ollut kiittävää, mutta eräässä facebook-puheenvuorossa todettiin, että ilmeisesti ei oltu konsultoitu pedagogeja. Se on aivan totta. Tässä onkin kaikkia lastenkulttuurin tekijöitä kiinnostava kysymys. Entä jos Astrid Lindgren olisi konsultoinut pedagogeja? Tai Lewis Carroll? Olisiko meillä nyt Peppi Teletappi? Sanoisiko Liisa ihmemaaretkensä jälkeen "uudestaan"?
Jo Zachris Topelius tiesi, että lastenkulttuurissa pätevät aivan samat säännöt kuin aikuistenkin kulttuurissa. Pitää tehdä hyvä teksti tai esitys. Näin viisaasti Topelius kirjoitti Lukemisia lapsille -kokoelmansa esipuheessa: "Ensimmäisillä saduilla ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin viaton huvittaminen. Ja sepä on vielä tänäkin päivänä monen sadun tarkoitus. Minä en suosi siveysopillisia satukuvauksia. Pitää olla varoillaan eikä tiputtaa katkeraa lääkettä lapsen maitokuppiin. Silloin saattaisivat lapset sylkeä pois sen sekamaidon. Mikä voidaan tehdä ja onkin tehtävä, on ainoastaan pitää kuppi puhtaana ja maito nuorena. Hyvä ravinto tulee silloin itsestään."

Kaksi Taikahuilua

Ei, tämä ei ole selfie, vaan yksi Taikahuilun esiintyjistä. Hänet nähdään kohtauksessa, jossa Taminon huilu houkuttelee paikalle metsän eläimiä.

Jos saksankielisessä tekstissä lauletaan "Nein, nein", suomentamisen luulisi olevan yksinkertaista: "Ei, ei". Mutta sepä ei olekaan paras mahdollinen ratkaisu. Vokaali "e" ei toimi juuri tällä korkeudella, joten Toisen naisen osuus vaatii vielä hienosäätöä. Tällaisten asioiden kanssa painiskelen tällä hetkellä Taikahuilun laulettavassa käännöksessä. Nyt on meneillään suomennoksen viimeinen vaihe, jossa saan palautetta laulajilta ja yritän keksiä parempia ratkaisuja. Usein tilanne ratkeaa sanajärjestystä muuttamalla tai jonkin yksittäisen sanan vaihdolla. Mutta kun vaihdettava sana onkin riimin kohdalla, joudutaan muuttamaan ja korjaamaan myös aiempia tai myöhempiä säkeitä. 

Työ on vaativaa, mutta se kannattaa tehdä nyt. Muussa tapauksessa tekstiä muutellaan omin päin eikä kukaan enää tiedä, mikä on täsmälleen oikea versio. Onneksi viimeistelyvaiheessa on apuna ollut kokenut korrepetiittori Jukka Rissanen, joka tietää mikä toimii ja mitä pitää vielä hioa. 

Samaan aikaan on tekeillä toinen Taikahuilu, lapsille tarkoitettu. Sen ensimmäinen harjoitus on ensi viikolla, mutta sitten tuleekin laulajien muitten sitoumusten vuoksi kuukauden paussi, ja vasta tammikuussa päästään tekemään tosissaan. Lavastuksena olevan pienoismalliteatterin pitäisi silloin olla valmiina, samoin Anna Kontekin suunnittelemien hienojen pukujen. 

Partituurin sain tänään, ja nyt muusikot pääsevät harjoittelemaan Harri Karrin tekemää sovitusta. 

Odotan harjoituksia ja ensi-iltaa 25.1. pelonsekaisella innolla. Tiedän kyllä, millainen esityksestä tulee, mutta en voi tietää, miten yleisö sen ottaa vastaan. Käsittääkseni tämä yleisö ei myöskään kaihda ilmaisemasta mielipidettään aivan suoraan. 

Yhdestä kohtauksesta olen vakuuttunut. Kaikkien lasten suosikki on aina ollut kohtaus, jossa eläimet kerääntyvät kuuntelemaan Taminon huilunsoittoa. Tällä kertaa nähdään ainakin kuvassa oleva apina, jättiorava sekä paristokäyttöinen kävelevä ja haukkuva koira. Jos edes tämä kohtaus ei saa yleisöä syttymään, lupaan jättää ohjaajanurani tähän teokseen. Toisaalta kyllä kiinnostaisi tehdä vielä jotain pientä. Olisikohan Nibelungin sormus sopiva seuraavaksi teokseksi? 

Ikuinen kiertokulku

Michael Güttler johtaa, hänen edessään soittaa orkesteri ja takana ovat solistit, joita Nenässä on kymmeniä. Meneillään on sitzprobe orkesterisalissa. 

Michael Güttler johtaa, orkesterin vasket raikuvat, äänten massa tuskin mahtuu suureen harjoitussaliin. Solistit istuvat orkesterin takana, teos etenee ja laulajat nousevat vuorollaan esittämään oman osuutensa. Välillä kapellimestari lyö poikki ja laulaa trumpetistille malliksi, miten haluaisi räväkän soolon soivan.
Ollaan niin sanotussa sitzprobessa. Saksalaiselle termille ei ole luontevaa suomennosta, mutta se tarkoittaa solistien ja orkesterin yhteistä harjoitusta ennen näyttämöharjoituksia. Tässä harjoituksessa ei siis vielä näytellä, vaan keskitytään musiikkiin. Sitzprobe onkin yleensä orkesterin harjoitussalissa, mutta joskus se voidaan tehdä näyttämölläkin.
Nyt tekeillä on Shostakovitshin Nenä. Laulajat ja orkesteri ovat harjoitelleet ensin erikseen, ja tällä viikolla on sitten kokeiltu sitzprobessa, kuinka palaset asettuvat kohdalleen. Ensi-ilta on perjantaina 20.11. ja torstaina 12.11. orkesteri on ensimmäistä kertaa mukana näyttämöharjoituksessa. Tätä ensimmäistä kohtaamista nimitetään pääharjoitukseksi. Tai katastrofiharjoitukseksi, suuri koneisto kun ei aina aivan heti toimi joka kohdassa täysin virheettömästi.
Pääharjoituksissa ohjauksen on syytä olla valmiina, sillä siitä alkaen harjoitusten etenemisestä päättää kapellimestari. Tässä on teatterin ja oopperan olennainen ero. Kun teatteriohjaaja on tottunut tekemään muutoksia ensi-iltaan asti, oopperassa ohjaaja ei enää viimeisten harjoitusten aikana voi ainakaan kesken harjoituksen tehdä juuri mitään.
Tällä aikataululla yleensä pärjätään, mutta muistan seuranneeni ainakin yhtä harjoitusta, jossa ohjaaja alkoi huutaa kapellimestarille kesken pääharjoituksen. Näyttämöaika oli nimittäin loppumassa, ja kapellimestari halusikin hioa orkesterisoinnin yksityiskohtia. Kaikesta huolimatta silloinkin päästiin ensi-iltaan ja ohjaaja ja kapellimestari tulivat kumartamaan ihan sopuisasti.
Harjoitusjakso huipentuu kahta päivää ennen ensi-iltaa kenraaliharjoitukseen. Sinne ei myydä lippuja, vaan paikalla oleva koeyleisö koostuu pääasiassa omasta henkilökunnasta. Perinteisesti on myös ollut sääntönä, että kriitikot eivät saa tulla kenraaliharjoitukseen keskeneräistä esitystä katsomaan. Käytännössä kenraaliharjoitus on lähes aina valmis esitys. Muistan vain yhden baletin kenraaliharjoituksen, jossa yleisö sai kuulla, miten epätoivoinen koreografi huuteli jatkuvasti ohjeita.
Ja sitten on vuorossa odotettu ensi-ilta. Siinä on aina aivan oma latauksensa. Ihan objektiivisesti tarkastellen esitys on kuitenkin yleensä parhaimmillaan vasta muutaman esityksen kuluttua. Parissa kuukaudessa esitykset ovat sitten takana, ja teos siirretään varastoon. Parin vuoden kuluttua se harjoitellaan uudelleen ja esitetään taas muutaman kerran. Jos yleisöä riittää, esityksen elinkaari voi jatkua vaikka vuosikymmenien ajan, jos se taas ei näytä kiinnostavan, se saattaa päätyä jo toisen tulemisensa jälkeen myytäväksi ulkomaille tai jopa romutettavaksi.
Ja sitten sen korvaa uusi tuotanto, jota harjoitellaan harjoitushuoneissa, kuorosalissa ja orkesterisalissa, pidetään sitzprobet, pääharjoitukset ja kenraalit ja päästään ensi-iltaan. Kiertokulku jatkuu loputtomiin. Työ oopperassa ei tule koskaan valmiiksi.

Kummituksen arvoitukset ratkeavat

Miten kummitus oikeastaan on päätynyt oopperatalon kellariin? Entä millä ihmeen tempulla hän saa Carlottan lauluäänen sortumaan kesken esityksen? Miksi kellarissaan elelevä kummitus yhtäkkiä onkin hautausmaalla?
Sain näihin Oopperan kummituksen moniin aukkokohtiin ja epäjohdonmukaisuuksiin vastauksen katsoessani lopultakin Joel Schumacherin elokuvaversion. Hieno elokuva paranteli muutamilla lisäkohtauksilla ja dialogeilla tarinaa. Mukana oli myös kokonaisuuden dramaturgiaa tehostavia muutoksia. Lavastus ja puvustus olivat upeita ja vanhan kullan- ja sametinhohtoisen oopperatalon ilmapiiri oli käsinkosketeltavan todellinen.
Tämä elokuva on ehdottomasti katsomisen arvoinen, vaikka Kansallisoopperan esityksen olisi jo nähnytkin. Yhdessä olennaisessa asiassa elokuva kuitenkin häviää Kansallisoopperan tuotannolle murskaluvuin: musiikissa.
Mukana on ihan hyviä näyttelijöitä, mutta joidenkin laulamista on lähinnä kärsimys kuunnella. Jos on kuullut Kansallisoopperassa Ville Rusasen ja Ilkka Hämäläisen tulkitsevan Phantomin roolia samalla kertaa pakahduttavalla tunnelatauksella ja silti äärimmäisen hallitulla äänellä, ei voi muuta kuin ihmetellä miksi elokuvassa on valittu vaativaan ja monipuolista laulutaitoa vaativaan rooliin Gerard Butler, joka on ihan hyvä näyttelijä mutta ei laulaja. Kummituksen kohdalla roolitus on pettänyt pahimmin, mutta eivät muutkaan meidän näyttämöllämme pärjäisi.
Vai onko käynyt niin, että Kansallisoopperassa viettämäni parinkymmenen vuoden kausi on hemmotellut minut niin pilalle, että enää ei kelpaa muu kuin aivan korkeimman tason laulu? Ei aivan, sillä pari viikkoa sitten nautin kovasti Tampereen teatterin Sugar-musikaalissa loistavien koomikoiden Lari Halmeen ja Risto Korhosen laulusta, jolla ei oopperataiteen kanssa ole varsinaisesti mitään tekemistä. Oopperan kummitus vain on sellainen teos, että se vaatii osaamista.
Täällä odotetaan edelleen Webberin itsensä vierailua. En yhtään ihmettelisi, vaikka hänkin toteaisi teoksensa vasta nyt saaneen oikean tulkinnan.

Sortavalan oopperaihmeellä oli kauaskantoisia seurauksia

Pienessä Sortavalassa toteutettiin 1933 näin näyttävä Aida. Kuva ensimmäisestä kohtauksesta. 

Oopperahistorian tutkijan elämässä on joskus aivan erityisiä hetkiä. Sellaisen koin tänään, kun posti toi kirjekuorellisen valokuvia ja vanhan käsiohjelman. Ne olivat Sortavalassa 1933 järjestetystä Aida-esityksestä. Tapahtumasta oli säilynyt joitain kuvia Alfons Almin valokuvakansiossa, mutta tässä oli myös ennestään tuntemattomia kuvia, kaiken lisäksi laadultaan hienoja. Kuvat ovat peräisin esityksissä Amneriksen roolin laulaneelta Greta Durchmanilta, jonka jälkeläiset ystävällisesti ottivat yhteyttä ja lahjoittivat kuvaharvinaisuudet Kansallisoopperalle.
Oopperoiden esittäminen kauniissa mutta pienessä Sortavalassa oli melkoinen ihme, sillä kaupungissa oli alle 5 000 asukasta. Musiikkiperinteet olivat kuitenkin näyttävät. Etenkin kun kaupunkiin tuli 1880 opettajaseminaari pätevine musiikinopettajineen, kaupungissa alkoi vilkas musiikkielämä. Oopperahankkeiden kannalta keskeinen henkilö oli Helsingissä ja Wienissä opiskellut laulajatar Greta Durchman (1889–1981, vuodesta 1936 Turkama), joka oli asettunut Sortavalaan mentyään naimisiin apteekkari Väinö Durchmanin kanssa. Durchmannien koti ja Eliel Saarisen suunnittelema upea kesäasunto Taruniemessä olivat kaupungin kulttuurielämän tärkeitä paikkoja. Toinen aikanaan Helsingissä opiskellut laulaja oli Inkeri Stenbäck, jonka oli tuonut Sortavalaan avioituminen merilentolaivueen päällikkönä toimivan majuri Erik Z. Stenbäckin kanssa. Sortavalassa syntynyt Olavi Nyberg oli opiskellut Helsingin lisäksi Milanossa ja konsertoi myöhemmin usein kotikaupungissaan. Ja kun paikallista meijeriä tuli johtamaan lahjakas laulaja Alfons Alm, koossa oli moneenkin oopperaan pystyvä ensemble.

Alfons Alm ja Sortavalan oopperaelämän keskeinen vaikuttaja Greta Durchman.

Ensimmäiseksi esitettiin Carmen, ja siinä onnistuttiin niin hyvin, että päätettiin ryhtyä saman tien todella vaativaan hankkeeseen. Verdin Aidaa alettiin valmistella syksyllä 1932. T. Halttu maalasi lavasteita, pukuja tehtiin yhteisvoimin, Olavi Nyberg, neiti Malin ja tohtori V. Pajari harjoittivat musiikkia ja rouva Nurmi ohjasi oopperan tansseja.
Alfons Alm oli Radames, Inkeri Stenbäck oli Aida ja Greta Durchman tulkitsi Amneriksen roolin. Tällä kertaa ei voitu tyytyä pianosäestykseen kuten Carmenissa, sillä esitysluvan saaminen kustantaja Ricordilta edellytti orkesteria. Se onnistuttiin kokoamaan lähes täysin paikkakuntalaisista, vain kuusi viipurilaista muusikkoa tarvittiin vahvistukseksi.
”Sortavalan oopperataiteen harrastajain suuryitys”, kuvasi Laatokka-lehti Aidan valmisteluja.”Moni kaupungin rouva ja herra, joilla muinaisen Egyptin historia on kangastellut hyvin hämäränä aavistuksena alitajunnasta, on yhtäkkiä ja aavistamattaan äkännyt olevansa pensseli kädessä maalaamassa häränpäätä jonkun tuntemattoman egyptiläisen papin esiliinaan.”Kaiken kaikkiaan esityksessä oli mukana 70 ihmistä, mikä alle viiden tuhannen asukkaan kaupungissa oli todella valtava saavutus. Esityksestä saatiin ulkoisestikin edustava. Lavasteet ja puvut veivät aitoon egyptiläiseen tunnelmaan, kun taustafondin pyramidit ja sfinksit kohosivat palmujen takaa Niilin halkomasta hiekkaerämaasta.

Aidaa varten valmistettiin komeat puvut ja lavasteet. 

Varsinaista näyttämöohjausta ei Aidan esityksessä ollut, lähinnä siitä huolehti oman laulunsa ohella rouva Durchman. Almi muisteli myöhemmin, että ohjeet olivat varsin vaatimattomia: välillä pidettiin molemmat kädet rinnalla, välillä nostettiin toinen ylös.Aida sai ensi-iltansa seminaarin juhlasalissa 8.3.1933 ja esitys oli täydellinen menestys.”Maaliskuun 8 päivä vuonna 1933 tulee varmasti jäämään Sortavalan rikkaassa musiikinhistoriassa merkkipäiväksi, joka ensimmäisten joukossa mainitaan kun sivistyksellisiä juhlatapauksia muistellaan”, todettiin Laatokka-lehdessä. ”Yleisöä oli sali täynnä, innostus rampin molemmin puolin suuri, suosionosoituksia, kukkasia loppumattomiin.”Aida-esityksellä oli ratkaiseva merkitys myös Suomalaisen Oopperan ja sittemmin Suomen Kansallisoopperan tulevaisuudelle. Aida uusittiin kesällä ulkoilmaesityksenä kapellimestarinaan Armas Järnefelt, joka houkutteli Alfons Almin Suomalaiseen Oopperaan. Almi sai kiinnityksen tenoriksi, kohosi myöhemmin koko talon johtoon, alkoi eläkkeelle jäätyään johtaa oopperatalosäätiötä ja hankki sitkeällä työllä Kansallisoopperalle uuden talon. Olisikohan uutta taloa vieläkään, jos Sortavalassa ei olisi aikanaa päätetty esittää Aidaa?  

Loppukohtauksessa Inkeri Stenbäck ja Alfons Alm.