Yleisön edessä

Teosesittely Alminsalin lämpiössä joskus vuosia sitten. Esiteltävänä saattaa hyvinkin olla Tosca, sillä mistään muusta teoksesta olen tuskin puhunut niin usein. Kuva Heikki Tuuli.

Tämän illan Tosca-esittelyssä on minun kannaltani yksi erityinen piirre. Itse teosesittelyssä ei ole mitään erikoista, sillä olen pitänyt niitä pian 20 vuotta ja astunut Alminsalin lämpiön täyttävän yleisön eteen lukemattomia kertoja. Erilaisia esittelyjä olen pitänyt vuosittain ainakin parikymmentä, joten kokonaismäärä nousee yli kolmen sadan.
Olen oppinut ymmärtämään laulajien, tanssijoiden ja soittajien elämää. Vaikka yleisön eteen astuisi sadatta tai tuhannetta kertaa, jokainen esitys on uusi ja ainutkertainen ja sitä on pakko jännittää. Kaikki tietävät, että esiintyjä on vain niin hyvä kuin hänen viimeisin esityksensä.
Yleisölle puhuminen on vaativaa, mutta samalla antoisaa. Kun kirjoitan artikkeleita, en voi tietää lukeeko niitä kukaan. Teosesittelyssä saan välittömän kosketuksen kuulijoihin ja näen mikä menee perille ja mikä ei, ja voin improvisoida sen mukaan. Aina en tunne onnistuvani. Syystä tai toisesta vain tuntuu siltä, että en syty itse tai että yleisö ei lämpene. Sen vain kokee, aivan samalla tavalla kuin laulajat tai tanssijat.
Esiintyminen on opettanut myös suhtautumista taiteilijoihin. Tiedän nyt, että aina voi mennä kiittämään ja kehumaan, se ei haittaa kokenuttakaan esiintyjää. Sen sijaan ei kannata heti esityksen jälkeen mennä huomauttamaan jostain virheestä tai puutteesta. Esittäjä kyllä tietää sen itsekin ja voi myöhemmin olla kiitollinen kriittisestäkin palautteesta, mutta heti esityksen päätyttyä ihminen on väkisinkin yliherkässä tilassa.
Todennäköisesti olen pitänyt juuri Toscasta useampia teosesittelyjä kuin mistään muusta. Onneksi Puccinin mestariteos on yksi ehdottomia suosikkejani enkä kyllästy puhumaan siitä.
Niin, tämän päivän esittelyssä on todellakin jotain erityistä. Tosca poistuu nyt ohjelmistosta ja se tarkoittaa mitä suurimmalla todennäköisyydellä, että tämä on viimeinen kerta, kun esittelen sitä. Jossain vaiheessa Kansallisoopperan ohjelmistoon tulee aivan varmasti uusi Tosca, mutta siinä vaiheessa olen jo luovuttanut esittelyiden pitämisen nuoremmille. Tai sitten otan mallia itävaltalaisesta musiikkikirjailijasta Kurt Pahlenista. Oopperasta kaiken tietävä Pahlen kävi Kansallisoopperassa puhumassa Straussin Arabellasta vuonna 2002. Hän puhui tunnin ja esitelmöi seisaaltaan. Seuraavana iltana oli toinen tilaisuus ja saimme hänet vakuuttumaan siitä, että istualtaan puhuminenkaan ei olisi epäkohteliasta silloin, kun puhuja on jo 91-vuotias. Esitelmän jälkeen keskustelin hänen kanssaan ja hän muisteli miten aikanaan lapsena Wienissä näki keisarin ajavan vaunuissaan. Tunsin itseni jokseenkin kokemattomaksi hänen rinnallaan. Pahlen kuoli 96-vuotiaana, tietenkin kesken pitämänsä seminaarin.