Kaikki libretot eivät ehkä ole täysin onnistuneita

Oopperan lämpiössä olevassa palautekirjassa todetaan, että Don Pasqualen vanhaa miestä pilkkaava libretto ei ole tätä päivää.

Pidin eilen teosesittelyn Don Pasqualesta ja kävin katsomassa esityksenkin, olihan siinä sairastumisesta johtuva erityistilanne. Roberto di Candia näytteli lavalla Hannu Forsbergin laulaessa orkesterimontusta. Hyvin toimi, sillä Hannu Forsberg ei vain laulanut komeasti vaan myös näytteli ja eläytyi äänellään niin, että tulkinta istui eleisiin ja toimintaan saumattomasti.
Paikkaus siis toimi, Donizettin musiikki on upeaa, meillä on komea miehitys ja tyylin taitava kapellimestari. Erneston roolin tulkitseva Leonardo Ferrando vetäisee vaivattomasti korkean dessän toisen näytöksen aariassaan, Leon Kosavicin soinnikkaassa baritonissa on tähtiainesta, Tuomas Parkkisen ohjaus on vauhdikas, kekseliäs ja tarkasti musiikkia ymmärtävä, ja Hannu Lindholmin realistinen lavastus on todellinen taideteos.
Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta ei ole. Don Pasquale on yksi niitä oopperoita, joiden libretto on pahasti vanhentunut, suorastaan vastenmielinen. Nuoret rakastavaiset huijaavat vanhempaa miestä, sellaisia tarinoita on toki kerrottu niin kauan kuin kirjallisuutta on ollut. Don Pasqualessa vain on se ongelma, että katsoja kokee sympatiaa kiusatuksi tulevaa päähenkilöä kohtaan ja antipatiaa nuoria huijareita ja heitä auttavaa Malatestaa kohtaan. Siksi kokonaisuudesta jää ikävä maku.
Pahan pitäisi komediassa saada palkkansa, ja niin se saa nytkin: perinnön ja kauniin vaimon. Ernestohan tässä tarinassa nimittäin ansaitsisi tulla huijatuksi. Veljenpoika loisii setänsä asunnossa ja odottelee perintöä. Ja katsojan pitäisi antaa kaikki anteeksi vain siksi, että hän laulaa kauniisti. Kaiken lisäksi rakenne on epäonnistunut. Vitsi menee pilalle, kun katsojallekin paljastetaan heti alussa, millaista huijausta tässä kehitellään.
Ihan ykkösinhokikseni oopperalibrettojen joukossa Don Pasquale ei kuitenkaan pääse. Ensimmäisen palkinnon saa Ovela kettu. Ennen kaikkea siksi, että sen musiikki on niin suurenmoista ja epäsuhta tekstin ja musiikin välillä on niin huutava.
Oikeastaan Ovelan ketun tekstiä ei voi nimittää huonoksi libretoksi, sillä se ei ole edes libretto, vaan alkuperäisestä kirjasta poimittuja katkelmia, joista ohjaaja saa yrittää luoda jonkinlaisen kokonaisuuden. Janácek on säveltäjänä aivan ihmeellinen ja Ovelassa ketussa hän oli taiteensa huipulla. En kuitenkaan millään jaksa uskoa, että hän olisi säveltänyt yhtään huonommin, jos joku olisi tehnyt hänelle kunnollista tekstiä samasta aiheesta. Nyt hän poimi tekstiä itse, ja libretistin vaistoa hänellä ei selvästikään ollut. Laulajat joutuvat esittämään aivan merkityksettömiäkin lauseita eivätkä kohtaukset liity toisiinsa.
Malliesimerkkinä ongelmallisesta libretosta mainitaan usein Verdin Trubaduuri. Totta on, että katsojaparka ei välttämättä oopperan lopussakaan pääse selville, mitä oli tapahtunut ja kuka oli kenenkin sukulainen. Näytelmänä Trubaduuri olisikin vanhentunut, mutta oopperalibrettona se on hyvä tuottaessaan vahvoja ristiriitoja ja tunnelatauksia ja tarjotessaan aineksia musiikille.
Tänä vuonna Kansallisoopperan ohjelmistossa on myös sellaisia oopperoita kuin Tosca, Thais, Taikahuilu ja Tristan ja Isolde. Niitä yhdistää kaksi asiaa: t-kirjaimella alkava nimi, ja syvällinen, jännittävästi etenevä ja moniulotteinen teksti. Tulevien vuosien ohjelmistosta voin paljastaa sen verran, että joukossa ei ole yhtään huonoa librettoa, joten tämän blogin lukijoiden ei enää tarvitse kärsiä narinaa tekstien heikkouksista.