Menestyksen salaisuus

Piti oikein käydä katsomassa Kansallisoopperan kellarissa. Ei näkynyt järveä eikä urkuja soittavaa kummitusta, vaan järeä nostin, joka liikuttaa näyttämöä. 

Aplodeja, bravo-huutoja ja suurta huojentuneisuutta kaiken jännityksen ja kuumeisen työnteon jälkeen.
Takana on nyt Oopperan kummituksen pääharjoitus, jossa oli jo sali täynnä henkilökuntaa ja omaisia. Nyt saatiin tuntumaa siitä, miten esitys tehoaa, ja tehoaahan se. Itse esityksestä en vielä kirjoita mitään, vaan noudatan edelleen teatterimaailman periaatetta: vasta ensi-iltaa arvioidaan. Sen kuitenkin kerron, että oli hienoa nähdä monista pienemmistä rooleista tuttu laulaja näyttämöllä ottamassa vastaan ansaittua huutomyrskyä kerrankin näyttävästä ja suuresta roolista. Tuntui suorastaan siltä, että musikaalitaivaalle syttyi tänään uusi tähti.
Tämänkään Oopperan kummituksen tuotannon menestystä ei pysäytä enää mikään. Mutta mikä ihme juuri tästä teoksesta on tehnyt suorastaan legendaarisen? Onhan näitä hyvin sävellettyjä musikaaleja muitakin, jopa samasta aiheesta on tehty musikaaleja. Ensi-illassa Lontoossa se ei edes saanut erityisen hyviä arvosteluja. Maailmanvalloitus kuitenkin alkoi nopeasti.
Yksi menestyksen tekijä on tietenkin se, että Webber käyttää vain muutamaa, mutta sitäkin tarttuvampaa aihetta. Ne toistuvat esityksen aikana niin moneen kertaan, että puukorvaisinkin katsoja poistuu teatterista niitä hyräillen ennen kuin palautuu harmaaseen arkeen.
Teosta useampaan kertaan katsoessa Webberin tekniikka alkaa suorastaan vaivata, hän ei nimittäin käytä oivallisia melodioitaan johtoaiheina, siis siten että ne liittyisivät aina tiettyyn henkilöön, tapahtumaan tai tunteeseen, vaan jakelee samoja aiheita eri henkilöille. Jos Webberiä on tästä arvosteltu, hän on voinut vastata moitteisiin Liberacen tavoin: itkin koko matkan pankkiin. Arviot Andrew Lloyd Webberin omaisuudesta vaihtelevat, mutta yleensä puhutaan yli miljardista.
Toinen tärkeä tekijä on tuotteistaminen. Oopperan kummitus on tarkkaan varjeltu brändi, ja Lontoosta käsin valvotaan tarkasti kaikkia maailman tuotantoja. Hyvä esimerkki tuotteistamisen ja ohjauksen ja lavastuksen merkityksestä on tapaus Les Misérables. Se sai ensi-iltansa Ranskassa 1980 vain kohtuullisella menestyksellä. Suomessa se nähtiin Tampereen Teatterissa 1984 nimellä Kurjat. Vasta kun Cameron Macintosh tarttui musikaaliin ja tuotti sen Lontoossa 1985, siitä tuli tapaus.
Entä jos joku tuntematon säveltäjä olisi kirjoittanut Suomessa juuri samanlaisen Oopperan kummituksen ja se olisi esitetty tavallisen teatterin tavallisin resurssein? Olisiko siitä tullut 140 miljoonaa katsojaa tavoittanut hittituote?