40 vuotta sitten tehtiin historiaa

Tämä joukko teki suomalaisen oopperan historiaa tasan 40 vuotta sitten: pukusuunnittelija Maija Pekkanen, säveltäjä Joonas Kokkonen, Paavo Ruotsalaisen roolin laulanut Martti Talvela, lavastaja Mauno Hartman, ohjaaja Sakari Puurunen ja kapellimestari Ulf Söderblom.

40 vuotta sitten Kansallisoopperassa koettiin merkittävä hetki. Ensi-iltansa sai ooppera, josta seuraavien vuosien aikana tulisi toiseksi suosituin suomalainen ooppera heti Madetojan Pohjalaisten jälkeen. Sinä iltana kukaan ei sitä vielä arvannut, vaikka oopperan korkea taso olikin jo käynyt selväksi.

”Laskin ennakkoon, että Viimeisiä kiusauksia tullaan esittämään kuusi, seitsemän kertaa”, silloinen oopperanjohtaja Juhani Raiskinen muistelee.
Myös kantaesityksen ja sitä ennen Savonlinnassa Aulis Sallisen Ratsumiehen johtanut Ulf Söderblom muistaa, ettei suomalaisen oopperan uutta nousua silloin tajuttu.

"Vasta jälkeenpäin huomaa, että siitä on tullut historiaa. Silloin en edes huomannut mitä sitten tapahtui niin lyhyen ajan sisällä.”

Viimeisten kiusausten tavaton suosio oli yllätys. Mikään sen aineksissa ei näyttänyt viittaavan koko kansan oopperaan: aiheena on 1800-luvulla eläneen Paavo Ruotsalaisen elämä, perustana rakenteeltaan vaativa ja kaukana tutusta realismista oleva näytelmä, jossa saarnamies kuolinvuoteellaan näkee elämänsä keskeiset hetket, säveltäjänä arvostettu mutta suuren yleisön keskuudessa kuitenkin vaikeatajuisena pidetty akateemikko.

Ehkä yksi suosion syy oli siinä, että syvällinen ja uskonnollinen ooppera tuotiin keskelle poliittista 70-lukua, jolloin televisiossa päiviteltiin länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän kehnoutta, radiossa laulettiin vappuna kalsealla äänellä vallankumouksesta ja kaikkialta tulvi ylikansallista populaarimusiikkia. Yleisö otti omakseen Viimeiset kiusaukset kuin olisi halunnut näyttää, että suomalaisia voi sittenkin puhutella parhaiten oma kulttuurimme, ja että kansa voi ymmärtää vaativaakin taidetta. Toinen syy suosioon oli itse musiikissa. Laajat kansankerrokset ovat tunnetusti pitäneet oopperaa kiljumisena, joten on täytynyt tuntua käänteentekevältä kuulla oopperanäyttämöllä jotain sellaista kuin Paavon jyhkeä virsi.
Viimeisten kiusausten suosio ei rajoittunut Suomeen, vaan sitä lähdettiin viemään myös ulkomaille. Hiukan tietysti epäilytti esimerkiksi vauraaseen Sveitsiin lähdettäessä, puhuttelisiko siellä kuvaus 1800-luvun suomalaisen saarnamiehen viimeisistä hetkistä. Joonas Kokkonen kuittasi epäilykset lyhyesti: "Kuollaan sitä Sveitsissäkin."
Yhdessä Sallisen Punaisen viivan kanssa Viimeiset kiusaukset matkasi aina New Yorkiin asti. Ulkomainen menestys vakuutti kotimaiset poliitikot ja helpotti osaltaan uuden oopperatalon rahoitusta. Tasan 40 vuotta sitten koetulla ensi-illalla oli kauaskantoisia vaikutuksia.

Viimeisten kiusausten esityksissä koettiin myös aivan poikkeuksellisia suosionosoituksia. Joskus laulettiin virsi, ja kerran kävi todella erikoisesti. Näin Ulf Söderblom muistelee: "Pari esitystä ensi-illan jälkeen tapahtui niin, että esityksen päätyttyä yleisö oli hiljaa, ei tullut aplodeja. Se oli vaikuttavaa. Kokkosen kauniisti instrumentoitu E-duuri akordi soi, ei tapahtunut yhtään mitään, ei yhtään mitään. Löin soinnun poikki, ei kuulunut mitään. Pikku hiljaa tajusimme, että ei tule tapahtumaankaan. Ja ehkä minä sitten annoin merkin orkesterille ja orkesterilaiset rupesivat pakkaamaan soittimiaan. Se oli ainoa kerta, jolloin tämä on minulle tapahtunut, että yleisö näyttää sillä tavalla kiitollisuuttaan siitä esityksestä eikä meluamalla."