Kaksi Taikahuilua

Ei, tämä ei ole selfie, vaan yksi Taikahuilun esiintyjistä. Hänet nähdään kohtauksessa, jossa Taminon huilu houkuttelee paikalle metsän eläimiä.

Jos saksankielisessä tekstissä lauletaan "Nein, nein", suomentamisen luulisi olevan yksinkertaista: "Ei, ei". Mutta sepä ei olekaan paras mahdollinen ratkaisu. Vokaali "e" ei toimi juuri tällä korkeudella, joten Toisen naisen osuus vaatii vielä hienosäätöä. Tällaisten asioiden kanssa painiskelen tällä hetkellä Taikahuilun laulettavassa käännöksessä. Nyt on meneillään suomennoksen viimeinen vaihe, jossa saan palautetta laulajilta ja yritän keksiä parempia ratkaisuja. Usein tilanne ratkeaa sanajärjestystä muuttamalla tai jonkin yksittäisen sanan vaihdolla. Mutta kun vaihdettava sana onkin riimin kohdalla, joudutaan muuttamaan ja korjaamaan myös aiempia tai myöhempiä säkeitä. 

Työ on vaativaa, mutta se kannattaa tehdä nyt. Muussa tapauksessa tekstiä muutellaan omin päin eikä kukaan enää tiedä, mikä on täsmälleen oikea versio. Onneksi viimeistelyvaiheessa on apuna ollut kokenut korrepetiittori Jukka Rissanen, joka tietää mikä toimii ja mitä pitää vielä hioa. 

Samaan aikaan on tekeillä toinen Taikahuilu, lapsille tarkoitettu. Sen ensimmäinen harjoitus on ensi viikolla, mutta sitten tuleekin laulajien muitten sitoumusten vuoksi kuukauden paussi, ja vasta tammikuussa päästään tekemään tosissaan. Lavastuksena olevan pienoismalliteatterin pitäisi silloin olla valmiina, samoin Anna Kontekin suunnittelemien hienojen pukujen. 

Partituurin sain tänään, ja nyt muusikot pääsevät harjoittelemaan Harri Karrin tekemää sovitusta. 

Odotan harjoituksia ja ensi-iltaa 25.1. pelonsekaisella innolla. Tiedän kyllä, millainen esityksestä tulee, mutta en voi tietää, miten yleisö sen ottaa vastaan. Käsittääkseni tämä yleisö ei myöskään kaihda ilmaisemasta mielipidettään aivan suoraan. 

Yhdestä kohtauksesta olen vakuuttunut. Kaikkien lasten suosikki on aina ollut kohtaus, jossa eläimet kerääntyvät kuuntelemaan Taminon huilunsoittoa. Tällä kertaa nähdään ainakin kuvassa oleva apina, jättiorava sekä paristokäyttöinen kävelevä ja haukkuva koira. Jos edes tämä kohtaus ei saa yleisöä syttymään, lupaan jättää ohjaajanurani tähän teokseen. Toisaalta kyllä kiinnostaisi tehdä vielä jotain pientä. Olisikohan Nibelungin sormus sopiva seuraavaksi teokseksi? 

Ikuinen kiertokulku

Michael Güttler johtaa, hänen edessään soittaa orkesteri ja takana ovat solistit, joita Nenässä on kymmeniä. Meneillään on sitzprobe orkesterisalissa. 

Michael Güttler johtaa, orkesterin vasket raikuvat, äänten massa tuskin mahtuu suureen harjoitussaliin. Solistit istuvat orkesterin takana, teos etenee ja laulajat nousevat vuorollaan esittämään oman osuutensa. Välillä kapellimestari lyö poikki ja laulaa trumpetistille malliksi, miten haluaisi räväkän soolon soivan.
Ollaan niin sanotussa sitzprobessa. Saksalaiselle termille ei ole luontevaa suomennosta, mutta se tarkoittaa solistien ja orkesterin yhteistä harjoitusta ennen näyttämöharjoituksia. Tässä harjoituksessa ei siis vielä näytellä, vaan keskitytään musiikkiin. Sitzprobe onkin yleensä orkesterin harjoitussalissa, mutta joskus se voidaan tehdä näyttämölläkin.
Nyt tekeillä on Shostakovitshin Nenä. Laulajat ja orkesteri ovat harjoitelleet ensin erikseen, ja tällä viikolla on sitten kokeiltu sitzprobessa, kuinka palaset asettuvat kohdalleen. Ensi-ilta on perjantaina 20.11. ja torstaina 12.11. orkesteri on ensimmäistä kertaa mukana näyttämöharjoituksessa. Tätä ensimmäistä kohtaamista nimitetään pääharjoitukseksi. Tai katastrofiharjoitukseksi, suuri koneisto kun ei aina aivan heti toimi joka kohdassa täysin virheettömästi.
Pääharjoituksissa ohjauksen on syytä olla valmiina, sillä siitä alkaen harjoitusten etenemisestä päättää kapellimestari. Tässä on teatterin ja oopperan olennainen ero. Kun teatteriohjaaja on tottunut tekemään muutoksia ensi-iltaan asti, oopperassa ohjaaja ei enää viimeisten harjoitusten aikana voi ainakaan kesken harjoituksen tehdä juuri mitään.
Tällä aikataululla yleensä pärjätään, mutta muistan seuranneeni ainakin yhtä harjoitusta, jossa ohjaaja alkoi huutaa kapellimestarille kesken pääharjoituksen. Näyttämöaika oli nimittäin loppumassa, ja kapellimestari halusikin hioa orkesterisoinnin yksityiskohtia. Kaikesta huolimatta silloinkin päästiin ensi-iltaan ja ohjaaja ja kapellimestari tulivat kumartamaan ihan sopuisasti.
Harjoitusjakso huipentuu kahta päivää ennen ensi-iltaa kenraaliharjoitukseen. Sinne ei myydä lippuja, vaan paikalla oleva koeyleisö koostuu pääasiassa omasta henkilökunnasta. Perinteisesti on myös ollut sääntönä, että kriitikot eivät saa tulla kenraaliharjoitukseen keskeneräistä esitystä katsomaan. Käytännössä kenraaliharjoitus on lähes aina valmis esitys. Muistan vain yhden baletin kenraaliharjoituksen, jossa yleisö sai kuulla, miten epätoivoinen koreografi huuteli jatkuvasti ohjeita.
Ja sitten on vuorossa odotettu ensi-ilta. Siinä on aina aivan oma latauksensa. Ihan objektiivisesti tarkastellen esitys on kuitenkin yleensä parhaimmillaan vasta muutaman esityksen kuluttua. Parissa kuukaudessa esitykset ovat sitten takana, ja teos siirretään varastoon. Parin vuoden kuluttua se harjoitellaan uudelleen ja esitetään taas muutaman kerran. Jos yleisöä riittää, esityksen elinkaari voi jatkua vaikka vuosikymmenien ajan, jos se taas ei näytä kiinnostavan, se saattaa päätyä jo toisen tulemisensa jälkeen myytäväksi ulkomaille tai jopa romutettavaksi.
Ja sitten sen korvaa uusi tuotanto, jota harjoitellaan harjoitushuoneissa, kuorosalissa ja orkesterisalissa, pidetään sitzprobet, pääharjoitukset ja kenraalit ja päästään ensi-iltaan. Kiertokulku jatkuu loputtomiin. Työ oopperassa ei tule koskaan valmiiksi.

Kummituksen arvoitukset ratkeavat

Miten kummitus oikeastaan on päätynyt oopperatalon kellariin? Entä millä ihmeen tempulla hän saa Carlottan lauluäänen sortumaan kesken esityksen? Miksi kellarissaan elelevä kummitus yhtäkkiä onkin hautausmaalla?
Sain näihin Oopperan kummituksen moniin aukkokohtiin ja epäjohdonmukaisuuksiin vastauksen katsoessani lopultakin Joel Schumacherin elokuvaversion. Hieno elokuva paranteli muutamilla lisäkohtauksilla ja dialogeilla tarinaa. Mukana oli myös kokonaisuuden dramaturgiaa tehostavia muutoksia. Lavastus ja puvustus olivat upeita ja vanhan kullan- ja sametinhohtoisen oopperatalon ilmapiiri oli käsinkosketeltavan todellinen.
Tämä elokuva on ehdottomasti katsomisen arvoinen, vaikka Kansallisoopperan esityksen olisi jo nähnytkin. Yhdessä olennaisessa asiassa elokuva kuitenkin häviää Kansallisoopperan tuotannolle murskaluvuin: musiikissa.
Mukana on ihan hyviä näyttelijöitä, mutta joidenkin laulamista on lähinnä kärsimys kuunnella. Jos on kuullut Kansallisoopperassa Ville Rusasen ja Ilkka Hämäläisen tulkitsevan Phantomin roolia samalla kertaa pakahduttavalla tunnelatauksella ja silti äärimmäisen hallitulla äänellä, ei voi muuta kuin ihmetellä miksi elokuvassa on valittu vaativaan ja monipuolista laulutaitoa vaativaan rooliin Gerard Butler, joka on ihan hyvä näyttelijä mutta ei laulaja. Kummituksen kohdalla roolitus on pettänyt pahimmin, mutta eivät muutkaan meidän näyttämöllämme pärjäisi.
Vai onko käynyt niin, että Kansallisoopperassa viettämäni parinkymmenen vuoden kausi on hemmotellut minut niin pilalle, että enää ei kelpaa muu kuin aivan korkeimman tason laulu? Ei aivan, sillä pari viikkoa sitten nautin kovasti Tampereen teatterin Sugar-musikaalissa loistavien koomikoiden Lari Halmeen ja Risto Korhosen laulusta, jolla ei oopperataiteen kanssa ole varsinaisesti mitään tekemistä. Oopperan kummitus vain on sellainen teos, että se vaatii osaamista.
Täällä odotetaan edelleen Webberin itsensä vierailua. En yhtään ihmettelisi, vaikka hänkin toteaisi teoksensa vasta nyt saaneen oikean tulkinnan.

Sortavalan oopperaihmeellä oli kauaskantoisia seurauksia

Pienessä Sortavalassa toteutettiin 1933 näin näyttävä Aida. Kuva ensimmäisestä kohtauksesta. 

Oopperahistorian tutkijan elämässä on joskus aivan erityisiä hetkiä. Sellaisen koin tänään, kun posti toi kirjekuorellisen valokuvia ja vanhan käsiohjelman. Ne olivat Sortavalassa 1933 järjestetystä Aida-esityksestä. Tapahtumasta oli säilynyt joitain kuvia Alfons Almin valokuvakansiossa, mutta tässä oli myös ennestään tuntemattomia kuvia, kaiken lisäksi laadultaan hienoja. Kuvat ovat peräisin esityksissä Amneriksen roolin laulaneelta Greta Durchmanilta, jonka jälkeläiset ystävällisesti ottivat yhteyttä ja lahjoittivat kuvaharvinaisuudet Kansallisoopperalle.
Oopperoiden esittäminen kauniissa mutta pienessä Sortavalassa oli melkoinen ihme, sillä kaupungissa oli alle 5 000 asukasta. Musiikkiperinteet olivat kuitenkin näyttävät. Etenkin kun kaupunkiin tuli 1880 opettajaseminaari pätevine musiikinopettajineen, kaupungissa alkoi vilkas musiikkielämä. Oopperahankkeiden kannalta keskeinen henkilö oli Helsingissä ja Wienissä opiskellut laulajatar Greta Durchman (1889–1981, vuodesta 1936 Turkama), joka oli asettunut Sortavalaan mentyään naimisiin apteekkari Väinö Durchmanin kanssa. Durchmannien koti ja Eliel Saarisen suunnittelema upea kesäasunto Taruniemessä olivat kaupungin kulttuurielämän tärkeitä paikkoja. Toinen aikanaan Helsingissä opiskellut laulaja oli Inkeri Stenbäck, jonka oli tuonut Sortavalaan avioituminen merilentolaivueen päällikkönä toimivan majuri Erik Z. Stenbäckin kanssa. Sortavalassa syntynyt Olavi Nyberg oli opiskellut Helsingin lisäksi Milanossa ja konsertoi myöhemmin usein kotikaupungissaan. Ja kun paikallista meijeriä tuli johtamaan lahjakas laulaja Alfons Alm, koossa oli moneenkin oopperaan pystyvä ensemble.

Alfons Alm ja Sortavalan oopperaelämän keskeinen vaikuttaja Greta Durchman.

Ensimmäiseksi esitettiin Carmen, ja siinä onnistuttiin niin hyvin, että päätettiin ryhtyä saman tien todella vaativaan hankkeeseen. Verdin Aidaa alettiin valmistella syksyllä 1932. T. Halttu maalasi lavasteita, pukuja tehtiin yhteisvoimin, Olavi Nyberg, neiti Malin ja tohtori V. Pajari harjoittivat musiikkia ja rouva Nurmi ohjasi oopperan tansseja.
Alfons Alm oli Radames, Inkeri Stenbäck oli Aida ja Greta Durchman tulkitsi Amneriksen roolin. Tällä kertaa ei voitu tyytyä pianosäestykseen kuten Carmenissa, sillä esitysluvan saaminen kustantaja Ricordilta edellytti orkesteria. Se onnistuttiin kokoamaan lähes täysin paikkakuntalaisista, vain kuusi viipurilaista muusikkoa tarvittiin vahvistukseksi.
”Sortavalan oopperataiteen harrastajain suuryitys”, kuvasi Laatokka-lehti Aidan valmisteluja.”Moni kaupungin rouva ja herra, joilla muinaisen Egyptin historia on kangastellut hyvin hämäränä aavistuksena alitajunnasta, on yhtäkkiä ja aavistamattaan äkännyt olevansa pensseli kädessä maalaamassa häränpäätä jonkun tuntemattoman egyptiläisen papin esiliinaan.”Kaiken kaikkiaan esityksessä oli mukana 70 ihmistä, mikä alle viiden tuhannen asukkaan kaupungissa oli todella valtava saavutus. Esityksestä saatiin ulkoisestikin edustava. Lavasteet ja puvut veivät aitoon egyptiläiseen tunnelmaan, kun taustafondin pyramidit ja sfinksit kohosivat palmujen takaa Niilin halkomasta hiekkaerämaasta.

Aidaa varten valmistettiin komeat puvut ja lavasteet. 

Varsinaista näyttämöohjausta ei Aidan esityksessä ollut, lähinnä siitä huolehti oman laulunsa ohella rouva Durchman. Almi muisteli myöhemmin, että ohjeet olivat varsin vaatimattomia: välillä pidettiin molemmat kädet rinnalla, välillä nostettiin toinen ylös.Aida sai ensi-iltansa seminaarin juhlasalissa 8.3.1933 ja esitys oli täydellinen menestys.”Maaliskuun 8 päivä vuonna 1933 tulee varmasti jäämään Sortavalan rikkaassa musiikinhistoriassa merkkipäiväksi, joka ensimmäisten joukossa mainitaan kun sivistyksellisiä juhlatapauksia muistellaan”, todettiin Laatokka-lehdessä. ”Yleisöä oli sali täynnä, innostus rampin molemmin puolin suuri, suosionosoituksia, kukkasia loppumattomiin.”Aida-esityksellä oli ratkaiseva merkitys myös Suomalaisen Oopperan ja sittemmin Suomen Kansallisoopperan tulevaisuudelle. Aida uusittiin kesällä ulkoilmaesityksenä kapellimestarinaan Armas Järnefelt, joka houkutteli Alfons Almin Suomalaiseen Oopperaan. Almi sai kiinnityksen tenoriksi, kohosi myöhemmin koko talon johtoon, alkoi eläkkeelle jäätyään johtaa oopperatalosäätiötä ja hankki sitkeällä työllä Kansallisoopperalle uuden talon. Olisikohan uutta taloa vieläkään, jos Sortavalassa ei olisi aikanaa päätetty esittää Aidaa?  

Loppukohtauksessa Inkeri Stenbäck ja Alfons Alm. 

Merenneidon muutos

Miten saada Andersen (Ville Mäki) ja merenneito (Tiina Myllymäki) samaan tarinaan? Kuva Sakari Viika. 

Elokuussa 2014 Kenneth Greve pyysi apua: pitäisi liittää yhteen satu pienestä merenneidosta ja H. C. Andersenin oma elämä, ja tapahtumien pitäisi jollain tavalla sijoittua balettimaailmaan. 
Ei aivan yksinkertainen tehtävä, mutta mitä enemmän Anderseniin perehdyin, sitä paremmalta ajatus alkoi tuntua. Elämäkerrallisuus ei ole pitkään aikaan ollut muodikasta kirjallisuudentutkimuksessa, mutta tässä tapauksessa tekijän elämä ja hänen tuotteensa tuntuivat kulkevan tiiviisti yhdessä. Rumassa ankanpoikasessa ja muutosta haluavassa merenneidossa heijastuivat selvästi Andersenin omat haaveet. Andersen oli lähtöisin vaatimattomista oloista, halusi näyttelijäksi ja tanssijaksi, mihin hänellä ei ollut edellytyksiä, rakasti miestä, joka yllättäen avioitui. 
Andersenin tuominen kertojaksi näyttämölle olisi ollut ilmeinen mutta liian yksitasoinen ratkaisu. Ryhdyin toimeen ja punoin ainekset yhteen. Sen jälkeen Greve teki omat ehdotuksensa ja työstimme toisen version. Osittain olin mukana vielä kolmannessa versiossa, mutta sitten en kuullut merenneidosta mitään puoleentoista vuoteen. Tällä viikolla olen seurannut harjoituksia ja nähnyt, millaisen muutoksen tarina on tänä aikana kokenut. 
Siltä varalta, että joku on kiinnostunut teoksen syntyprosessista, julkaisen tässä sen aivan alkuperäisen suunnitelman, jonka pohjalta Kenneth Greve alkoi tätä balettia tehdä. Moni asia on muuttunut, mutta moni idea on säilynytkin. Suurin muutos tuli jo toisessa versiossa loppukohtaukseen. Tarinan lopettaminenhan tuotti Andersenille itselleenkin vaikeuksia, kuten käsikirjoituksen viimeisistä sivuista voi päätellä.  
Baletin ja oopperan luominen ovat aina pitkiä prosesseja ja alkuideasta saatetaan päätyä hyvinkin etäälle. Tärkeintä on että perusajatus on säilynyt: jokainen haluaa muuttua erilaiseksi, mutta muutoksesta voi joutua maksamaan kovan hinnan - ja lopulta voi huomata olevansa onnellisin hyväksyessään itsensä juuri sellaisena kuin on. Tässä siis suunnitelma kahden vuoden ja kahden kuukauden takaa.

Ensimmäinen näytös 

Merenneito elää sisartensa kanssa meressä onnellista elämää, mutta se ei riitä, hän haluaa olla jotain muuta ja haluaa nähdä, mitä on meren pinnan yläpuolella. Hän laulaa kauniilla äänellään kaipauksestaan ja aloittaa matkansa kohti meren pintaa. 
Andersen kirjoittaa satuja, mutta se ei riitä, hän haluaa olla jotain muuta, tanssija. Hän ihailee prinssiä, joka on kuuluisa tanssija ja baletinjohtaja. Andersen menee teatteriin, jossa prinssi harjoittaa tanssijoita. Andersen yrittää tanssia, mutta hänen liikkeensä ovat kömpelöitä. Toiset tanssijat pilkkaavat häntä. Andersen lähtee masentuneena teatterista ja haluaa heittäytyä mereen. Prinssi seuraa häntä, saa estettyä hänen hyppäämisensä, mutta putoaa itse veteen. 
Merenneito näkee prinssin putoavan ja ottaa hänet käsivarsilleen. Hän vie prinssin rantaan ja rakastuu tähän. Merenneidon on kuitenkin pakko lähteä koska hän ei pysty kävelemään eikä tanssimaan, eikä prinssi voisi seurata häntä merenpinnan alle. Prinssin löytää rannalta kaunis nainen, ja tajuihinsa tuleva prinssi uskoo tuon naisen pelastaneen hänen henkensä. 
Merenneito menee noidan luo saadakseen jalat ja muuttuakseen ihmiseksi. Noidalla on taikajuoma, mutta hinta on korkea: merenneidon pitää antaa suurin lahjansa, kaunis ääni. Näin hän saisi jalat ja tanssitaidon. Hänestä tulisi ihminen yhdellä ehdolla: miehen pitäisi rakastua häneen ja ottaa hänet vaimokseen. Mutta jos mies pettää hänet, hänestä ei tule ihmistä eikä hän ole enää merenneito. Merenneito hyväksyy ehdot ja juo taikajuoman. 
Andersen on seurannut merenneitoa ja nähnyt kaiken. 
Merenneidolla on nyt jalat ja kivusta huolimatta hän tanssii niillä. Hän menee teatteriin, jossa nyt esitetään balettia, astuu näyttämölle ja tanssii paremmin kuin muut. Prinssi näkee hänet ja rakastuu. He tanssivat yhdessä romanttisen pas de deux'n.

Toinen näytös

Andersen menee noidan luo ja pyytää taikajuomaa, jolla hänestä tulisi tanssija. Hinta on kova: Andersenin on luovutettava kykynsä kirjoittaa satuja. Ensin noita haluaa nähdä, ovatko sadut riittävän hyviä, ja Andersen kutsuu satuhahmonsa esittäytymään: pieni tulitikkutyttö, ruma ankanpoikanen, lumikuningatar jne. Ne pitkästyttävät noitaa, eikä hän suostu myymään taikajuomaa Andersenille. 
Yksi tanssijoista on seurannut Andersenia ja päättää pilailla: noidaksi naamioituneena hän antaa Andersenille pullon ja vakuuttaa, että tämä aine tekee jokaisesta loistavan tanssijan, ainakin sen nauttijan omasta mielestä. Pullo sisältää tietenkin vain viiniä. 
Prinssi ja merenneito ovat rakastavaisia, mutta prinssi kyllästyy merenneidon hiljaisuuteen. Kuinka hän voisi viettää koko elämänsä äänettömän naisen kanssa? 
Teatteriin tulee uusi ballerina ja prinssi tunnistaa hänet: tässä oli juuri se nainen, joka löysi hänet rannalta ja pelasti hänet. Hän on lähes yhtä hyvä tanssija kuin merenneito ja hänellä on ääni. Prinssi rakastuu. 
Andersen tulee näyttämölle ja esittelee taikajuoman tuomaa tanssitaitoaan. Hän on humalassa, ja tanssi on vielä hullumpaa kuin ennen. Tanssijat nauravat ja Andersen lähtee masentuneena: hän ei osaa tanssia ja hän uskoo antaneensa pois luomiskykynsä. 
Tanssijat juhlivat, sillä prinssin ja ballerinan on määrä avioitua seuraavana päivänä. Merenneito näkee rannalla sisarensa, he ovat päättäneet pelastaa merenneidon. He ovat pyytäneet noitaa purkamaan taian, ja noita on suostunut jos saisi heidän kauniit hiuksensa. Sisaret ovat saaneet noidalta veitsen: jos hän tappaisi prinssin tällä veitsellä, taika murtuisi ja merenneito voisi palata omaan maailmaansa. 
Merenneito ottaa veitsen ja kohtaa prinssin. He tanssivat viimeisen kerran yhdessä. Merenneito kohottaa veitsen, mutta ei voi tappaa prinssiä vaan heittää veitsen mereen. Hän päättää hyoätä itsekin mereen, vaikka tietää että hukkuisi koska on puoliksi ihminen. 
Andersen näkee merenneidon aikeet ja haluaa pelastaa hänet luomalla vielä kerran jotain, vaikka luuleekin ettei enää pysty siihen. Juuri kun merenneito hyppää, hän onnistuu luomaan ilman tyttäret. He ottavat merenneidon käsivarsilleen ja merenneito lentää pois. 
Andersen tajuaa pystyvänsä edelleen kirjoittamaan ja kutsuu kaikki satuhahmonsa juhlimaan. Kaikki tanssivat ja iloitsevat. Äkkiä etäisyydestä kuuluu laulu. Merenneito on saanut äänensä takaisin. Prinssi kuuntelee tavattoman kaunista laulua ja ymmärtää nyt, että merenneito oli hänen todellinen rakkautensa, jonka hän nyt on menettänyt ainiaaksi. 

Ensi-ilta on aina ihme

Eun-Ji Han ja muut merenneidot lumoavassa vedenalaisessa maailmassa. Kuva Sakari Viika. 

Ihme tapahtuu, taas kerran. Valtava määrä erilaisia yksityiskohtia, paljon aivan uutta ja ennen kokeilematonta, satojen ihmisten työ. Ja sitten tästä kaikesta tulee lopulta yhtä. Tässä tapauksessa tuloksena on Pieni merenneito, lumoava kokonaisuus.
Esityksen valmistuminen on aina ihme, mutta tällä kertaa vielä tavallista suurempi. Kaikki on uutta, ja osittain jopa sellaista, mitä ei ennen tässä talossa ole tehty. 3D-projisointien lisäksi on paljon vaativia osia: näyttävien lavasteiden pitää liikkua sekunneissa paikoilleen, suurten tanssijajoukkojen ajoitusten on oltava täsmällisiä, pukujen ja valojen pitää luoda illluusioita niin vedenalaisesta maailmasta kuin 1800-luvun Kööpenhaminasta.
Vai onko tämä sittenkään ihme? Eikö lähes mahdottomissa suorituksissa onnistuminen ole pikemminkin osoitus äärimmäisestä osaamisesta? Sitä tässä todella on kaikilla tasoilla. Erika Turusen puvut ovat aina olleet mykistävän kauniita, mutta tässä vedenalaisessa maailmassa hän vielä ylittää itsensä. Takisin lavastus on taianomainen ja toimiva, Jouka Valkama on tuottanut huimia videoita,  Kenneth Greve on saanut upeat tanssijat venymään parhaimpaansa ja Tuomas Kantelinen on säveltänyt musiikkia, joka on kuin suoraan satujen maailmasta.
Paljon on myös sellaista osaamista, mikä suurelta yleisöltä jää piiloon. Esimerkiksi tänään lehdistötilaisuudessa kansainvälistä uraa tekevä lavastaja kehui verstaita ja sanoi, että lavastemaalari Lotta Kare on alallaan aivan maailman parhaita.
Ja vaikka kaikki katsojat ylistäisivät, kaikki nämä huippuammattilaiset tietävät myös, mikä vielä voisi olla paremmin. Seuraavassa työssä lähdetään taas tavoittelemaan täydellisyyttä.

Yleisön edessä

Teosesittely Alminsalin lämpiössä joskus vuosia sitten. Esiteltävänä saattaa hyvinkin olla Tosca, sillä mistään muusta teoksesta olen tuskin puhunut niin usein. Kuva Heikki Tuuli.

Tämän illan Tosca-esittelyssä on minun kannaltani yksi erityinen piirre. Itse teosesittelyssä ei ole mitään erikoista, sillä olen pitänyt niitä pian 20 vuotta ja astunut Alminsalin lämpiön täyttävän yleisön eteen lukemattomia kertoja. Erilaisia esittelyjä olen pitänyt vuosittain ainakin parikymmentä, joten kokonaismäärä nousee yli kolmen sadan.
Olen oppinut ymmärtämään laulajien, tanssijoiden ja soittajien elämää. Vaikka yleisön eteen astuisi sadatta tai tuhannetta kertaa, jokainen esitys on uusi ja ainutkertainen ja sitä on pakko jännittää. Kaikki tietävät, että esiintyjä on vain niin hyvä kuin hänen viimeisin esityksensä.
Yleisölle puhuminen on vaativaa, mutta samalla antoisaa. Kun kirjoitan artikkeleita, en voi tietää lukeeko niitä kukaan. Teosesittelyssä saan välittömän kosketuksen kuulijoihin ja näen mikä menee perille ja mikä ei, ja voin improvisoida sen mukaan. Aina en tunne onnistuvani. Syystä tai toisesta vain tuntuu siltä, että en syty itse tai että yleisö ei lämpene. Sen vain kokee, aivan samalla tavalla kuin laulajat tai tanssijat.
Esiintyminen on opettanut myös suhtautumista taiteilijoihin. Tiedän nyt, että aina voi mennä kiittämään ja kehumaan, se ei haittaa kokenuttakaan esiintyjää. Sen sijaan ei kannata heti esityksen jälkeen mennä huomauttamaan jostain virheestä tai puutteesta. Esittäjä kyllä tietää sen itsekin ja voi myöhemmin olla kiitollinen kriittisestäkin palautteesta, mutta heti esityksen päätyttyä ihminen on väkisinkin yliherkässä tilassa.
Todennäköisesti olen pitänyt juuri Toscasta useampia teosesittelyjä kuin mistään muusta. Onneksi Puccinin mestariteos on yksi ehdottomia suosikkejani enkä kyllästy puhumaan siitä.
Niin, tämän päivän esittelyssä on todellakin jotain erityistä. Tosca poistuu nyt ohjelmistosta ja se tarkoittaa mitä suurimmalla todennäköisyydellä, että tämä on viimeinen kerta, kun esittelen sitä. Jossain vaiheessa Kansallisoopperan ohjelmistoon tulee aivan varmasti uusi Tosca, mutta siinä vaiheessa olen jo luovuttanut esittelyiden pitämisen nuoremmille. Tai sitten otan mallia itävaltalaisesta musiikkikirjailijasta Kurt Pahlenista. Oopperasta kaiken tietävä Pahlen kävi Kansallisoopperassa puhumassa Straussin Arabellasta vuonna 2002. Hän puhui tunnin ja esitelmöi seisaaltaan. Seuraavana iltana oli toinen tilaisuus ja saimme hänet vakuuttumaan siitä, että istualtaan puhuminenkaan ei olisi epäkohteliasta silloin, kun puhuja on jo 91-vuotias. Esitelmän jälkeen keskustelin hänen kanssaan ja hän muisteli miten aikanaan lapsena Wienissä näki keisarin ajavan vaunuissaan. Tunsin itseni jokseenkin kokemattomaksi hänen rinnallaan. Pahlen kuoli 96-vuotiaana, tietenkin kesken pitämänsä seminaarin.