Baritoni Esa Ruuttunen on ollut yksi Kansallisoopperan parhaita pahisten esittäjiä. Nibelungin sormuksen Alberichistä ja Toscan Scarpiasta tuli hänen tulkitseminaan pelottavan pahuutta tihkuvia hahmoja. Kysyin kerran yleisötilaisuudessa Ruuttuselta, miten hän osaakin esittää niin hyvin tällaisia ilkimyksiä. Ruuttunen vastasi sen olevan helppoa: ei tarvitse näytellä vaan olla oma itsensä.
Kaikki Esa Ruuttusen tuntevat tietävät, että hän siviilielämässä oli äärimmäisen kaukana näistä pahuuden ruumiillistumista, joita hän näyttämöllä tulkitsi. Mutta ehkä vastauksessa oli jotain rehellistä. Kaikki esittävät mielellään pahisten rooleja, sillä niissähän pääsee kaivamaan sisältään jotain perimmäisiä tunteita. Näyttämöllä saa oikein luvallisesti olla sellainen, mitä sivistynyt ihminen ei koskaan voi tosielämässä olla.
Taikahuilua suunnitellessa olen taas kerran huomannut sen vanhan totuuden, että teatterissa ja oopperassa parhaita hahmoja ovat aina pahat tai hauskat henkilöt. Ajatelkaapa vain, mikä hahmo tulee ensimmäisenä mieleen Taikahuilusta? Tietenkin kieroileva Yön kuningatar. Ja toisena muistetaan hupaisa Papageno. Perivakava Sarastro ja hyveelliset prinsessa Pamina ja prinssi Tamino tuntuvat esittävän vain sivurooleja. Taitava esittäjä pystyy Monostatoksena varastamaan show'n, vaikka tällä roistolla onkin vain yksi kunnon aaria.
Kuvitelkaapa mielessänne ooppera, jossa hyveelliset ja onnelliset ihmiset laulaisivat sulosointista musiikkia ja keskustelisivat henkevän kohteliaasti pehmeämuotoisissa lavasteissa ja pastellivärisissä puvuissa kolmen tunnin ajan. Nukahdatte luultavasti pelkästä kuvittelusta. Tällaisesta oopperasta yleisö lähtisi viimeistään väliajalla. Ooppera tarvitsee pahuutta.
Aina pahan ei tarvitse olla laulettava rooli. Esimerkiksi La Bohèmessa pahuus on kylmyyttä, sairautta, köyhyyttä, kuolemaa, joka vaanii kaikkien kauniitten sävelten takana ja kuuluu musiikissa. Ilman pahan läsnäoloa koko teos olisi vain joutavaa hilpeän nuorisoelämän kuvausta.
Pahan voi sentään korvata hauskalla. Koomisessa oopperassa ei välttämättä tarvita ilkeää hahmoa ollenkaan. Taikahuilussa on onnekkaasti tuotu samaan teokseen sekä pahiksia että erinomainen koominen hahmo. Aina se ei onnistu yhtä hyvin. Don Pasquale on erinomaista musiikkia ja periaatteessa hauska tarina, mutta kun koomiseen hahmoon kohdistuu muiden ilkeyttä, katsoja alkaa kokea sympatiaa ja nauru tukahtuu kurkkuun. Koominen ooppera on vaikeampi laji kuin kunnon tragedia. Ainakin niin voisi päätellä siitä, että elämään jääneet oopperakomediat voi melkein laskea yhden käden sormilla.
Kuinkahan pelottavan Yön kuningattaren nyt tekisikään? Ja kuinka ilkeän Monostatoksen? Tällä kertaa onneksi rajoittavana tekijänä on yleisön muutaman vuoden ikä. Nyt pahiksetkin saavat olla pohjimmiltaan ihan kilttejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti