Kun kerron komealta kalskahtavan tittelini "päädramaturgi", minulta kysytään mitä se tarkoittaa. Siihen on osaa vastata. Ehkä sitä selventää kuvaus tavanomaisesta työpäivästä.
Aamulla ennätin päivittää oopperan Indigo esittelytekstiä saatuani uutta tietoa sen musiikista. Apocalyptican soittajien Perttu Kivilaakson ja Eicca Toppisen säveltämä ja Jaakko Kuusiston orkestroima Indigo saa kantaesityksensä tammikuussa, ja nyt jo pitäisi pystyä kuulijoille kertomaan millainen se on. Kuva täsmentyy koko ajan, mutta vasta kun harjoitukset alkavat, kuullaan mistä tässä on kysymys. Se juuri on kiehtovaa kantaesityksissä. Vanhojen klassikkojen esittäminen olisi tietysti oopperataloille turvallisinta. Jos niin olisi ajateltu aina, olisi jäänyt syntymättä monta oopperaa, jotka nyt ovat klassikoita.
Seuraavaksi oli vuorossa palaveri, jossa pohdittiin viestintää. Siitä en kerro enempää, sillä kaikki työelämässä mukana olevat tietävät, millaista kokouksissa on.
Palaverin jälkeen selvittelin pian julkistettavaan tilausteokseen liittyviä seikkoja ja havaitsin, että se on ainakin yhdeltä ominaisuudeltaan ensimmäinen laatuaan. Siitäkään en voi kertoa enempää, mutta ensi viikolla saatte lisää tietoa.
Välillä kirjoitin käsiohjelmatekstiä Mahlerin toiseen sinfoniaan ja suomensin kuoron viimeisessä osassa laulamaa tekstiä. Siinä on joitain erinomaisen hankalia kohtia, mutta olen pyrkinyt kääntämään näitä itse osittain aivan itsekkäistä syistä: tällä tavalla pääsen parhaiten teokseen sisälle.
Seurasi suunnittelukokous tulevasta teoksesta, jonka olen kirjoittanut ja myös ohjaan. Nyt on valittava vielä kahden erilaisen lavastusratkaisun välillä, ja ratkaisuun vaikuttaa tässä tapauksessa myös esityksen tilaaja. Lopullinen valinta jäi vielä tekemättä.
Palaverista palatessa poikkesin katsomossa seuraamassa Christinen ja kummituksen laskeutumista oopperan kellarikerroksen maanalaiselle järvelle ja vakuutuin visuaalisuudesta.
Otin kantaa siihen, mitkä Nenän roolimistä julkaistaan verkkosivuillamme. Päädyin kollegojen kanssa siihen, että julkaistaan kaikki. Niitä on jonkun laskelman mukaan 78. Mukana on myös sellainenkin rooli kuin "ei kukaan".
Parantelin hiukan käsikirjoitusta ja keksin loppuun paremman käänteen. Ja kun saan tämän blogin kirjoitettua, tehokasta työaikaa on jäljellä vielä tunti. Katson ikkunasta, taivaalla on vain ohkaisia pilviharsoja siellä täällä, joku makaa nurmikolla aurinkoa ottamassa, pari ihmistä pelaa mölkkyä, lokit ovat iltapäiväkävelyllä. En kaipaa sinne. Olen mielelläni työssä. Onkohan tämä normaalia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti